Helena Saarikoski (toim.): Tanssi tanssi

Tanssintutkimus on suomalaisittain vakiintunut merkittäväksi alaksi vasta 1990-luvulla. Akateemisesti sen asema ei ole kuitenkaan kehuttava, sillä ainoastaan Teatterikoulussa sillä on institutionalisoitu paikka. Muissa yliopistoissa tanssintutkimusta tehdään hajautetusti eri oppiaineissa, jolloin tutkijat jäävät paitsi alakohtaisen tiedeyhteisön tarjoamia etuja.

Siksi onkin ilahduttavaa, että tunnettu kustantaja, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on koonnut eri paikoissa tanssia tutkivien kirjoituksia yhteen ja samaan kokoelmaan. Helena Saarikosken toimittama Tanssi tanssi -antologia sisältää kaikkiaan yhdeksän artikkelia, joita toimittajan mukaan voi nimittää tanssin kulttuurintutkimukseksi.

Tämä tarkoittaa, että kirjoitukset tarkastelevat tanssia kulttuurisena ilmiönä eikä niinkään erillisenä saarekkeena. Kohteena ovat hyvin erilaiset tanssit suomalaisesta break-tanssista taidetanssiin, kiribatilaisesta tanssista suomalaiseen itämaiseen tanssiin.

Suomalaisesta menuetista vuonna 1999 väitellyt Petri Hoppu johdattelee artikkelissaan Tanssintutkimus tienhaarassa tieteenalan kenttään esittelemällä lyhyesti yleisiä tanssin määritelmiä sekä erilaisia lähestymistapoja. Tiiviisti mutta monipuolisesti kirjoitettu artikkeli paikantaa niin ulkomaista kuin kotimaista tanssintutkimusta. Hopun kirjoitus painottaa asianmukaisesti tanssintutkimuksen kentän monipuolisuutta.

Tanssin normit

Kirjan mielenkiintoisimmat ja samalla sukupuolipoliittisesti valveutuneimmat artikkelit ovat turkulaisten tutkijoiden käsissä syntyneitä. Hanna Väätäinen käsittelee pyörätuolivalssia vammaisen naisen ruumiillisuuden kautta. Väätäinen pohtii niin tanssijan aktiivisuutta kuin valssiin liittyvää estetiikkaa naistanssijaihanteen kautta.

Pystytanssijalta vaaditaan hoikkuutta ja pituutta, mutta pyörätuolitanssissa tanssijan pyöreys vaikuttaa valssin pyöreän muotokielen toisintajalta. Ainakin toistaiseksi pyörätuolissa tanssiva nainen saa olla lihava, mutta Väätäinen on huolissaan hoikkuusnormin siirtymisestä myös pyörätuolitanssiin. Se eriarvoistaisi vammaisten naisten oikeutta tanssia sellaisena kuin he ovat.

Anu Laukkanen on puolestaan haastatellut suomalaisia itämaisen tanssin tekijöitä. Artikkelissaan Laukkanen analysoi tanssipuheessa tuotettuja käsityksiä sukupuolitetuista, etnisistä ja kulttuurisista eroista suhteessa itämaisen tanssin liikekieleen. Haastattelujen perusteella itämaisen tanssin naisellisuus-leima määrittyy erityisesti lantioon ja koko tanssin pehmeyteen ja kauneuteen.

Tätä naisellisuutta uusinnetaan mm. välttämällä tiettyjä rivoiksi koettuja liikkeitä ja asentoja. Esimerkiksi klassisen baletin ihanne avoimista jaloista on itämaisten tanssijoiden mielestä rumaa, rivoa. Artikkeli tuo mielenkiintoisesti esille myös kulttuurierot. Länsimaisia tanssijoita pidetään tasa-arvoisina mutta jäykkinä, kun taas pehmeästä liikkuvuudestaan huolimatta egyptiläisnaiset ovat alistettuja.

Epätasaisuutta

Kokoelman moninaiset lähestymistavat ovat sinällään aiheestaan paljon kertovia, mutta antologia kärsii kirjoitusten epätasaisuudesta, yhteismitattomuudesta. Tämä näkyy artikkelien kirjoitustyyleissä ja rakenteissa. Parhaimmat artikkelit ovat ongelmakeskeisiä ja samalla lukijaystävällisiä ongelman esittämisessä ja artikkelin etenemisessä.

Erityisesti Anne Isomursun kirjoittama ja Nina Tuitun valokuvaama raporttimainen kirjoitus Breikkaus on mun elämäntapa ei sovi kokoelman yleisotteeseen. Artikkeli on pikemmin esittelevä lehtikirjoitus suomalaisista breikkaajista kuin tutkimusartikkeli ongelmineen.

Juha-Matti Arosen artikkeli Kangasalan yhteisön tanssikulttuurista pohjautuu tekijänsä pro gradu -työhön. Sinällään mielenkiintoinen asia hukkuu kuitenkin artikkelin otteeseen, joka vaikuttaa siltä, että tekijä yrittää saada kaikki opinnäytetyön tulokset esille. Kirjan toimittaja olisi voinut käyttää jämäkämpää otetta toimitustyössään.

KAISA KURIKKA

Helena Saarikoski (toim.): Tanssi tanssi. Kulttuureja, tulkintoja. SKS 2003.