Joel Haahtela: Elena

Viime vuosisadan alun mannermaisessa kirjallisuudessa lukuisat eroottisen pakkomielteen riivaamat valveunivaeltajat eksyivät kotikaupungeissaan ja harhailivat lomakohteissa. Nykyisin tästä lajityypistä muistetaan lähinnä Thomas Mannin myöhäisromanttinen Kuolema Venetsiassa (1912) ja Arthur Schnitzlerin freudilaisittain sävytetty Unikertomus (1926).

Mann kuvaili puistossa kaukorakkauden kohdetta odottavaa kirjailija Aschenbachia näin: "Oudompi, arempi kuin mikään muu on kahden ihmisen suhde silloin kun he tuntevat toisensa vain silmillään - kohtaavat päivittäin, lähes tunneittain, katselevat toisiaan ja silti joutuvat hyvien tapojen nimissä tai oman oikkunsa takia ylläpitämään yhdentekevän ventovierauden illuusiota, tervehtimättä tai puhuttelematta toisiaan. Heidän välillään vallitsee levottomuus ja kiihtynyt uteliaisuus, tyydyttämättömän, luonnottomasti tukahdutetun kanssakäymisen tarpeen hysteriaksi yltynyt kiihko ja samalla jonkinlainen jännittynyt keskinäinen kunnioitus. Ihminenhän rakastaa ja kunnioittaa toista ihmistä niin kauan kun ei pysty arvostelemaan, ja kaipaus on puutteellisen tuntemisen tulosta."

Nykyisin tästä asetelmasta syntyy joko komedia, kauhutarina tai lähestymiskielto. Joel Haahtelan romaani Elena on löytävinään taiteenhistoriasta neljännen vaihtoehdon, pateettisen.

Romantiikan lajit

Romantiikan aikakautena, jolloin Haahtelan mainitsemat Tsaikovskin ja Mendelssohnin viulukonsertot sävellettiin, "pateettisuus" ei vielä merkinnyt itsesäälissä vellomista. Se oli jaloa ja siveellistä kaipuuta, jota herramies saattoi kehittää ja vaalia.

Tsaikovski esimerkiksi tunsi sellaista sisarenpoikaansa Vladimiria kohtaan, jolle hän omisti kuudennen sinfoniansa, fyysiset tarpeensa hän tyydytti Pietarin miesprostituoitujen parissa. Meistä, jotka olemme tottuneet pitämään seksiä taitona ja tunteita hallitsemattomina reaktioina, Tsaikovskin päinvastainen käsitys voi tietysti tuntua oudolta.

Venäläisen täysromantiikan ja saksalaisen myöhäisromantiikan ero on kuitenkin siinä, että Tsaikovskin sinfoniassa yhdistyi uskontunnustuksen ja kaipuun tavoittamattoman kohteen kristillinen malli, kun taas Mannin pienoisromaanissa kaipuu on silloisen nietzscheläisen muodin mukaisesti pakanallista, dionyysista.

Myöhäisromantikko ei tingi tapahtumien ylevyydestä vaan ainoastaan sekoittaa täysromantiikan erottaman henkisen ja fyysisen keskenään. Kyse on kahdesta erilaisesta draamallisesta jännitteestä. Haahtelan Elena hukkaa molemmat. Siksi se jää jokseenkin tyhjäksi, vanhahtavien ylennyssanojen pintakiillolla leikkiväksi kirjoitusharjoitukseksi.

Valmiita ajatuksia

Elena on juuri sellainen romaani, jossa meri tuo kertojalle mieleen "ikuisuuden" ja jossa kirkontornin ympäri kehää kiertävät linnut eivät palaa alkupisteeseen siksi että kehää kiertäessä palataan aina alkupisteeseen vaan siksi että lintujen rata on "ennalta määrätty".

Porvariston latteuksia pilkannut kirjailijamestari Flaubert laati juuri tällaisista esimerkeistä Valmiiden ajatusten sanakirjan, johon olisi voinut sisältyä myös Haahtelan havainto siitä, että hiljaisuus on aina "korvia särkevää".

Sanallisen mahtailun ohella Haahtelan toinen virhe on aiheen vähättely.

Elenassa Aschenbachin penkkiä päivystää nimetön kirjallinen herrasmies, seurailun kohteena on jumalaisen Tadzion sijasta nuori opiskelijatyttö. Viittaukset "kulisseina" kohoaviin rakennuksiin ja kellon symboliikkaan kertovat, ettei kyse ole ajasta ja paikasta vaan vieraantuneen ihmisen sieluntilasta. Mitään noloa välikohtausta synkempää sen sopukoista ei silti löydy.

Haahtela päästää kertojansa kuin koiran veräjästä. Lukija saa vaivanpalkakseen lisää ylennyssanoja elämän menetyksistä ja kadotetuista muistoista sekä James Joycen Dublinilaisia mukailevan loppulauseen: kun sataa lunta, sataa hiljaisuutta, mikä enteilee kuolemaa.

Sinänsä kaunista. Mutta Haahtelan esikuvat sentään rohkenivat pitää sieluaan vaarallisten voimien temmellyskenttänä, eivätkä olleet koskaan aivan varmoja pitäisikö se vapauttaa taidenautinnoilla vai kurinalaistaa velvollisuuksilla. Haahtelan Elenassa porvarin sisäinen elämä osoittautuu harmittomaksi oikuksi, kuten julkkishaastatteluiden iänikuiset kriisit. Se käydään läpi ja sysätään syrjään, minkä jälkeen on taas työstetty omia henkisiä prosesseja ja kasvettu ihmisenä.

PUTTE WILHELMSSON

Joel Haahtela: Elena. Otava 2003.