Yrjö Alanen: Aallosta Shakespeareen ja Simenoniin

Kirjallisuuden harrastajat ja tutkijat tuntevat psykiatri Yrjö O. Alasen erityisesti hänen teoksestaan Dostojevskin hyvä ja paha .

Mutta tarkkaan ottaen Alasen kirjallisuustutkielmien historia alkaa jo 1940-luvun lopulta. Kun hän opiskeli sekä lääketiedettä että humanistisia aineita, jälkimmäinen suuntautuminen tuotti 1949 Näköala -lehteen - toiseen Parnasson edeltäjistä - kaksi tutkielmaa. Niissä nuori Alanen tarkasteli modernismin lähteitä ja Kaarlo Sarkian Kohtalon vaa'an laajaa runosikermää Tuskan hukuttaminen .

Varsinkin Sarkia-tutkielma, joka oli lyhennelmä kirjallisuustieteen pro gradu -työstä, on yhä kaiken huomion arvoinen tarkastelu vuosikymmenten varrella paljon ristiriitoja herättäneen runoilijan ajattelusta.

Laajennettuja
näkökulmia

On kuitenkin ymmärrettävää, että Alanen ei ole tuoreessa esseekokoelmassaan Aallosta Shakespeareen ja Simenoniin halunnut enää palata varhaiseen Sarkia-tekstiin. Sitäkin ilahduttavampaa on, että 1960-luvun tutkielma Christer Kihlmanista ilmestyy nyt kommentoituna ja laajennettuna. Kokonaisuudessaan tämän tulkintatekstin historia tarjoaa paljon mietittävää viime vuosikymmenten kotimaisen kirjallisuuden vastaanotosta.

Nyt - tasan 40 vuotta Sinisen äidin ilmestymisen jälkeen - Alanen tunnustaa suoraan olleensa innostunut: "Siinäpä vihdoin kotimainen romaani, jonka tekijällä on luontaista ymmärrystä myös syvyyspsykologisiin ulottuvuuksiin!" Muutamia ylisanoja Alanen yhtä kaikki halusi karsia jo tuoreeltaan Nils-Börje Stormbomin ruotsintaessa esseen.

Alasen jälkimietteet ovat koko esseekokoelman tematiikan näkökulmasta poikkeuksellisen kiintoisaa luettavaa siksi, että niissä hän käsittelee suoraan ja avoimesti myös omia silloisia tuntojaan.

Tulkitsija tunnustaa, että Sinistä äitiä tarkastellut kirjoitus aiheutti hänessä itsessään "tiettyä ahdistuneisuutta ennen muuta siksi, että oivalsin siinä purkaneeni Kihlmanin kapinallisuuteen samastaen myös omaa kapinallisuuttani". Alanen myöntää nyt, että tähän kapinallisuuteen liittyneestä ambivalenssista hän ei ollut siihen aikaan päässyt eroon.

Läheisen ystävän Tuomas Anhavan kommentit ja myöhemmin Pirkko Alhoniemen laaja Kihlman-tutkimus Isät, pojat, perinnöt avarsivat ja suhteuttivat Alasen Kihlman-näkemystä. Yhä hän myöntää suoraan: "Edelleen olen valmis asettamaan Sinisen äidin eturivin paikalle psykologisia syvyyksiä luotaavassa kirjallisuudessamme."

Veijo Meren
sosiaalihistoriaa

Alasen tarkastelujen monipuolisuutta osoittaa, että mukana on myös esimerkiksi Veijo Meren sisällissotaromaani Vuoden 1918 tapahtumat , joka nykyisin mainitaan ällistyttävän harvoin. Mertahan ei tunneta syvyyspsykologina, ja siksi Alasen kiinnostus kumpuaakin tässä ennen kaikkea Meren mestarillisesta kertojanotteesta.

Painopiste siirtyy sosiaalihistoriaan. Kiinnostavaa ja lukijaa askarruttavaa on, että Alanen tähdentää Manillaköyden , Irrallisten ja Vuoden 1918 tapahtumien asemaa Meren romaanituotannon huippuna.

Ilahduttavaa on, että kaunokirjallisuuden tarkastelua rikastavat kaiken aikaa teatteri- ja elokuvaviittaukset esimerkiksi Per Olov Enquistin Selma Lagerlöf -aiheisesta näytelmästä Kuvamaakarit aina nuoren Sasu Haapasen 1940-luvun Hamlet -tulkintaan tai Victor Sjöströmin päärooliin Ingmar Bergmanin kuuluisassa elokuvassa Mansikkapaikka .

Kaiken kaikkiaan Alasen tuoreiden tulkintojen asteikko ulottuu tässä mainittujen poimintojen lisäksi hämmästyttävän laajalle alueelle Teuvo Pakkalasta August Strindbergiin.

Psykiatria ei tee 'puhdasta' kirjallisuustiedettä tarpeettomaksi. Mutta se syventää jokaisen harrastajan omia lukukokemuksia. Alasta on hyvä lukea hedelmällisenä keskustelukumppanina, jonka näkökulmat avartavat ja joskus jopa hätkähdyttävät.

JOUKO GRÖNHOLM

Yrjö O. Alanen: Aallosta Shakespeareen ja Simenoniin . Psykiatrin esseitä klassikoista. Therapeia-säätiö 2003.