Jouko Vahtola: Suomen historia. Jääkaudesta Euroopan unioniin

Onko kymmenentuhatta vuotta pitkä aika? Kysymys on aiheellinen, koska suurin piirtein saman pituinen on Suomen historia esihistorian alkuhämäristä omaan aikaamme.

Kuinka paljon yhdeltä tutkijalta voidaan odottaa asiantuntemusta koko kymmenentuhannen vuoden ajalta? Kysymys on ajankohtainen, koska markkinoille on tullut lyhyen ajan sisällä jo toinen Suomen historian yleisteos, jonka on kirjoittanut yksi tutkija.

Ensimmäisenä ehätti liikkeelle Turun yliopiston Suomen historian eläkkeellä oleva professori Pentti Virrankoski, joka julkaisi oman suururakkansa puolitoista vuotta sitten. Virrankoski tarvitsi Suomen historian läpikahlaamiseen kaksi paksua opusta, yhteensä runsaat tuhat kaksipalstaista melko tiiviisti taitettua sivua.

Vastaavanlaisen kokoomateoksen on nyt julkaissut myös Oulun yliopiston professori Jouko Vahtola. Lukupakettina Vahtolan Suomen historia on Virrankoskea armollisempi; yksiosaisessa teoksessa on sivuja vain viitisensataa. Myös taitto on väljempää, ja kuvitusta on hieman enemmän.

Mutta onko kenelläkään tosiaan mahdollisuus hallita kaikkea sitä valtavaa tutkimusmäärää, jota yksinomaan Suomen historiasta on kirjoitettu? Vuosittain julkistavien tutkimusnimikkeiden määrä on useita satoja, joista suurin osa käsittelee hyvin pienipiirteisiä osia suomalaisten historiassa. Minkälainen ihmemies tarvitaan tämän kaiken hallitsemiseen?

Vastaus on ilmeisen kielteinen, ei sellaista tutkijaa olekaan. Niinpä esityksestä tulee väkisinkin referoiva ja yleispiirteinen.

Tarina
vailla vertaa

Suomen historia avautuu Vahtolan esityksessä lähes johdonmukaisesti etenevänä harmonisena tarinana. Vaikka palstamillimetrejä olisi käytettävissä kuinka paljon tahansa, jotain on kuitenkin aina pakko karsia ja tiivistää. Tarina liikkuu väkisin melko yleisellä tasolla, jolloin kirjoittajan omat tulkinnat ja maailmankatsomukselliset näkemykset korostuvat.

Teoksesta huokuu aika ajoin konservatiivis-isänmaallista paatosta, mitä ilman tämän tyyppistä teosta ei kaiketi pysty kirjoittamaankaan. Vaatiihan ajatus Suomen historian yksiin kansiin kokoavasta yhteenvetokirjasta jo syntyäkseen näkemyksen, jonka mukaan nyky-yhteiskunta ja Suomi sen osana ovat jonkin yhtenäisen historiaketjun tuloksia. Menneisyys näyttäytyy tällöin väkisinkin vain johdantona nykyisyydelle, mikä ajatuksena on mitä konservatiivisin.

Ongelmaksi muodostuu se, ettei lopputulokselle helpostikaan tule miettineeksi vaihtoehtoja. Kehitysketjujen toisenlaisen kulun pohdinnalle ei jää tilaa, mikä vaivaa myös Vahtolan esitystä.

Mutta jotain uutta ja raikastakin Vahtola esittää. Teoksen historian jatkuvuutta korostava linja kulminoituu aikakausijakoon, jollaista ei Suomen historian yleisesityksissä ole tähän asti esitetty.

Normaalistihan Suomen historia jaotellaan niin, että esihistorian ja keskiajan kautta tullaan Ruotsin vallan aikaan, joka päättyi vuonna 1809 Venäjän valtaan. Valtiollinen itsenäistyminen vuonna 1917 on ollut itsestään selvä seuraava rajapyykki lähes kaikissa esityksissä.

Uudet
aikajaksot

Vahtola jaottelee Suomen historian toisin. Esihistorian jaksotuksesta hänelläkään ei ole uutta sanottavaa, mutta keskiajan hän ulottaa aina vuoteen 1570 asti. Siihen mennessä Kustaa Vaasan ja hänen poikiensa valtakausi oli vakiinnuttanut olot Ruotsissa ja siihen kuuluneessa Suomessa.

Ajanjakson 1570-1721 Vahtola on nimennyt "kriisin ajaksi". Perinteisesti korostettu Ruotsin suurvaltakausi 1600-luvulla näyttäytyy siis aikana, jolloin koko valtakunta eli voimiensa äärirajoilla. Jatkuvat sodat köyhdyttivät sekä ruotsalaisia että suomalaisia, ja lopulta koko valtakunta joutui taistelemaan hajoamista vastaan.

Nousun aika alkoi Vahtolan mukaan Suuren pohjan sodan jälkeen vuonna 1721 ja jatkui Suomen osalta aina 1860-luvulle asti. Siirtyminen Ruotsin vallasta Venäjän alaisuuteen ei siis katkaissut suotuisaa kehitystä. Ruotsin aikaiset lait pysyivät voimassa autonomisessa Suomessa, ja osana Venäjää Suomen erityisolot korostuivat.

Sitten tulee kaikista mielenkiintoisin jaksotus: uusi aika ulottuu Vahtolan mukaan vuodesta 1860 aina vuoteen 1944. Aikakauden alkuun sijoittuu valtiollisen toiminnan uudistuminen, taloudellinen toimeliaisuuden kasvu sekä kansallismielisen liikkeen herääminen ja sen vastareaktiona venäläistämiskausi.

Jakson keskivaiheelle sijoittuva valtiollinen itsenäistyminen on vain osa sitä kehitystä, joka alkoi jo vuosikymmeniä aikaisemmin. Lopulta itsenäistymisessä oli kyse ennen kaikkea otollisen tilanteen hyväksikäyttämisestä Venäjän vallankumoushuuruisessa kriisissä.

Uusi aika päättyy varsinaiseen itsenäisyyskoetukseen, talvisotaan. Sotakausi jatkosotineen loi pohjan uusimmalle ajalle, jota Suomessa ovat leimanneet modernisoituminen, vaurastuminen ja kansainvälistyminen.

Iso urakka,
myös lukijalle

Vahtolan oivallinen aikakausijaotus korostaa historian jatkumoa. Vaikka esitys on pitkälti tapahtumahistoriallinen, tulevat myös sosiaali- ja taloushistoria sekä kulttuurin kehitys esille.

Mitä lähemmäksi esitys tulee nykypäivää, sitä lyhyemmäksi käy analyysi. Parhaimmillaan Vahtola onkin 1600-, 1700- ja 1800-lukujen käsittelyssä. Suomen muotoutuminen omanlaisekseen osana Ruotsia ja Venäjää käsitellään kattavasti ja näkemyksellisesti.

Työsuorituksena Suomen historia on kiistatta verraton urakka. Lähdeluettelolla on pituutta sen verran, ettei uskottavuus kärsi, pikemminkin päinvastoin. Vahtolan synteesit ja johtopäätökset, joita yleisteoksen muoto tosin sallii valitettavan vähän, kumpuavat laajasta lukeneisuudesta ja sivistyksestä, joka on rikkonaiselle ajallemme liian harvinaista.

Toisaalta monien asioiden nopea ohittaminen pelkällä maininnalla tekee teoksesta lähes luettelomaisen. Kun Vahtola ei kirjoittajana ole mikään herkuttelija, panee hänen väritön tekstinsä lukijan sinnikkyyden aika-ajoin koetukselle.

SEPPO KEMPPAINEN

Jouko Vahtola: Suomen historia. Jääkaudesta Euroopan unioniin . Otava 2003.