Annti Eskolan epäilevä usko

Antti Eskola epäilee ja uskoo. Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian emeritusprofessori kokee tärkeäksi pohtia uskontoon liittyviä asioita tavalla, joka ei sulje pois tiedettä ja kyseenalaistavaa asennetta. Päinvastoin, Eskolan tavoitteena on löytää hedelmällinen vuorovetoon kiinnittyvä tasapaino. Hän yrittää synteesiä, jolla ratkoa tiedon ja uskon väliset ristiriidat.

Eskola ei ole asialla ensimmäistä kertaa. Käsillä oleva kirja on suoraa jatkoa hänen edelliseen uskontoa tarkastelevaan teokseen Uskon tunnustelua. Eskola ei ole myöskään yksin.

Toisin kuin ehkä luullaan - ja tahdotaan olettaa - uskon ja uskonnollisuuden avoin käsittely on viime vuosina kehittynyt selkeästi omaksi vahvaksi kirjallisuuden alalajiksi, jopa trendiksi.

Mutta mistä tätä ilmiö, kasvava tarve kohdata ja purkaa auki suhdetta uskontoon ja Jumalaan, viime kädessä kertoo?

Jumala esiin
varjon takaa

Kyse on varmasti tästä ajasta, nykyhetken rakenteista ja rakentumisesta. Siitä, että laaja-alainen epävarmuus pakottaa esiin kysymyksiä, jotka ovat luonteeltaan perustavanlaatuisia.

Eskola toteaa, että olemme siirtyneet uudelle aikakaudelle. Valmius uskonnon kohtaamiseen on jälleen kerran olemassa. Sen sijaan, että Jumalan merkitys olisi kadonnut, luontevampaa onkin ajatella, että Jumalaa peittävä varjo on nyt nopeasti väistymässä.

Eskolalle kysymys on läsnä monitahoisesti. Toisaalta hän hahmottaa uskoa elävänä vaihtoehtona. Se olisi uskontoa ihmisyyden toteuttamisena. Toisaalta hän suhtautuu hyvin epäilevästi kirkkoon instituutiona ja pähkäilee liittyäkö vai ei takaisin kirkkoon.

Eskolan teos on samanaikaisesti sekä muistelmateos että pohdiskeleva argumentti suhteesta uskontoon. Kirjoittajan toiveena on, että hänen henkilökohtainen lähestymistapansa antaisi lukijalle mahdollisuuden omakohtaisesti käydä läpi samaa teemaa ja sen monimutkaisuutta.

Ymmällään
silmästä silmään

Eskola onnistuu tavoitteessaan mainiosti. Ei kuitenkaan suoraviivaisesti, vaan hieman vinosti. Tyyliltään teos kuuluu sarjaan "pappa turisee", joka ei ole suinkaan huomiona alentava, puhumattakaan halventava. Se on hyvin kaukana tyylistä "vaari narisee", johon Eskola ei kompastu kuin harvoin kommentoidessaan huolimattomasti maailman menoa ja tuon menon taattua surkeutta.

Eskolan pohdiskelujen teho kiteytyy siihen sisukkaaseen tapaan, jolla hän pysyy alati rikospaikalla. Eskola on ongelmansa kanssa jumissa. Hän katsoo ristiriitoja silmästä silmään - ja on usein ymmällään. Huvittavaa kyllä, sosiaalipsykologian professorikin hakee omaa uskonnollista identiteettiään erityisesti sulkemalla ulos ne, joihin hän ei ainakaan kuulu. Kyse on Eskolan oudosta tarpeesta erottaa jyrkästi toisistaan tavallisen ihmisen usko ja uskovaisten usko. Edellinen viittaa häneen itseensä ja muihin epäilijöihin, ja
jälkimmäinen nähtävästi uskonnollisiin hörhöihin ja fundamentalisteihin.

Vastaavanlainen pakkomielle vaivaa Eskolaa suhteessa kirkkoon auktoriteettina. Toistuvasti hän ottaa esille ajatuksen oikein tai väärin uskomisesta.
Erikoisella tavalla hän näyttää tuntevan, että omakohtainen versio uskosta ei ole riittävä, ja että tahot joita hän kutsuu termeillä ammattiuskovaiset ja raamatuntutkijat olisivat syystä tai toisesta voimakkaasti tätä yksilötason uskoa vastaan.

Kotipihan
urheilija

Eskola kuvaa omaa arkaa asennettaan hauskasti mielikuvalla "kotipihan urheilija".
Hän viittaa uskonnollisuuden ja sen kokemuksen yksilöllisyyteen, kuten myös siihen, että hänelle ei ole mielekästä kilpailla näistä asioita julkisesti.

Suurien areenoiden sijaan Eskola valitsee tutun ja turvallisen kotipihan. Tilan ja tilanteen, missä kukaan ei määrittele uskon sisältöä hänen ylitseen.

Eskolan avoimuus palauttaa kysymykset henkilökohtaisiin kokemuksiin ja erilaisten uskonnollisuuden versioiden poikkeavuuteen. Eskolan version ankaruus ja pakkomielteiden syvyys voi tuntua eri sukupolven ja erityyppisten uskonkokemusten edustajille varsin kaukaiselta ja puutteelliselta. Poissa ovat suvaitsevaisuus ja elämänmyönteinen lämpö.

Yhtä kaikki, Eskola avaa oven uskonnollisuuden ja sen perinteen rakentavan kriittiseen tarkasteluun, joka viime kädessä on aina yksilöllinen teko ja tapahtuma.

MIKA HANNULA

Antti Eskola: Tiedän ja uskon. Otava 2003.