Jaana Airaksinen: Lamerica

Dekkarin kirjoittaminen näyttää olevan yksi toimittajien suosikkiharrastuksista. Tällä kertaa asialla on Voima -lehden päätoimittaja Jaana Airaksinen, jolta on aiemmin julkaistu teokset Rotunaisia ja feminismejä (1999), Kaikki kurveistani - Valokuvia ja tekstejä ruumiillisuudesta (2000) sekä Maailmankauppaa kaikille (2003).

Vaikka laji onkin uusi, Lamerica on luontevaa jatkoa edeltäjilleen. Kantaaottavuus, yhteiskunnallinen tiedostavuus ja vallanpitäjien kritiikki leimaavat Airaksisen tekstiä edelleen.

Ei tietenkään ole sattumaa, että romaani on napannut otsikkonsa Gianni Amelion elokuvasta Lamerica (1994), joka kertoo kommunismin jälkeisen Euroopan moraalisesta rappiosta.

Vainoharhaa
Suomessa

Kiinnostavinta Lamericassa on tunnelman vainoharhaisuus. Päähenkilöä, biseksuaalia Helsingin Sanomien rikostoimittaja Eva Rauloa ympäröivä suomalainen nykytodellisuus muistuttaa kummasti Fox Mulderin ja Dana Scullyn X-Files-maailmaa.

Huumekuriirin surman nytkäytettyä juonen liikkeelle Evan tutkimukset vievät yhä lähemmäs politiikan ja bisneksen korkeinta huippua, joka Airaksisen kuvaamana näyttäytyy ihmisyyden alimpana alhona.

Taloutta Suomessa ja Yhdysvalloissa opiskellut tekijä piirtää jokseenkin uskottavaa karikatyyriä huipulla vallitsevasta mädänneisyydestä. Hyvien veljien ja salaliittojen todellisuudesta, jossa huippupoliitikot ovat pelkkiä juoksupoikia kokaiinia vetäville ja orgioita pitäville kännykkämiljönääreille.

Kliseistä
keskitietä

Kunnon idealistin tavoin Airaksinen rakentaa suuryritysten vallalle myös vastavoimia. Kun tavalliset ihmiset liittyvät yhteen, jopa voittamattomalta näyttävä - ja kovasti Nokiaa muistuttava - Tele-Sampo saa nokilleen.

Dekkarina Lamerica kulkee risahtelevilla oksilla ja lukemattomilla muilla kliseillä päällystettyä keskitietä.

Kaikkein pahimmin kerronta kärsii liiallisesta alleviivaamisesta. Ei lukijaa pelota, jos sitä koko ajan talutetaan kädestä pitäen.

TUOMO KARHU

Jaana Airaksinen: Lamerica. Like 2003.