Borges - maailmankirjallisuuden toiseksi viimeinen nero

Asioista tavallisesti perillä olevien lähteiden mukaan englantilainen Samuel Beckett (1906-1989) oli viimeinen kirjailija, joka muutti sitä miten me tarkastelemme maailmaa. Tinkimättömän ikäjärjestyksen perusteella argentiinalainen Jorge Luis Borges (1899-1986) oli toiseksi viimeinen.

Synkeän Beckettin kuuluisin metafora on kelanauhuri. Nauhurin kuunteleminen yhä uudelleen ja uudelleen ei viivytä elämän väistämätöntä päättymistä hiljaisuuteen, mutta se lisää odottamisen tuskaan uusia kerroksia. Hauskan miehen maineessa olevan Borgesin kuuluisimpia metaforia ovat kirja ja puutarha. Ne ovat tietysti päättymättömiä, koska asioiden lopullisuus on traagista mutta niiden loppumattomuus usein koomista.

Pentti Saaritsan suomentaman uuden Borges-kokoelman niminovelli Hiekkakirja kertoo niteestä, jonka sivumäärä on rajaton. Toinen novelli, "Laatta", käsittelee euklidista ympyrää, jolla on vain yksi puoli. "Kongressissa" pannaan puolestaan alulle niin suurisuuntainen hanke, että se lopulta käsittää "koko maailmankaikkeuden ja kaikkien päivien summan", kuten Borges luonnehtii avuliaissa jälkisanoissaan. Lingvistiikan alalta tähän summaan kuuluu esimerkiksi "volapüki", joka "teonsanoja deklinoiden ja nimisanoja konjugoiden pyrkii tutkimaan kaikki kieleen sisältyvät mahdollisuudet".

Kirja
ja puutarha

Borges osoittaa Beckettin tavoin, etteivät kielen abstraktit käsitteet perustu yhtä jäykkiin lainalaisuuksista kuin fysikaalinen maailma, johon sillä enemmän tai vähemmän onnistuneesti viitataan. Kielen järjestelmät voivat olla melkein mitä tahansa. Me voimme ajatella muutakin kuin lineaarista aikaa tai euklidista geometriaa, ja aika usein ajattelemmekin.

Ranskalainen historioitsija Michel Foucault piti Borgesin tiedeparodioita niin osuvina, että hän käytti niitä esimerkkinä ajattelujärjestelmien rajoista ja näiden järjestelmien tutkimisen tarpeellisuudesta. Kiinalaisessa ensyklopediassa, Foucault vitsaili Borgesia lainaten, eläimet jaotellaan seuraavasti: keisarille kuuluvat, kesyt, säilötyt, tarunomaiset, näyttävät kaukaa katsottuina kärpäsiltä.

Foucaultia ei sinänsä kiinnostanut mihin "virheellisiin" tuloksiin "väärä" taksonomia voi tiedemiehet johtaa, vaan pikemminkin se miten erilaisia järjestelmiä tiede voi käyttää ja päätyä silti aksiomaattisesti eli omien sisäisten säännöstensä kannalta korrekteihin vastauksiin.

Elämänsä loppuvuosina suosikkikirjailija Italo Calvino yhdisti Borgesin kaikkien kirjojen kirjaston ja kaikkien asioiden kongressin tietokoneiden luomiin mahdollisuuksiin. Oliko Borges kuvitellut verkostoitumisen mallin?

Se ei ainoastaan selittäisi 1800-luvulta perityn estetiikkamme horjumista, vaan kokonaisen maailmankuvan murroksen. Perinteisen mallin mukaan asioiden tapahtuminen ja tietäminen etenee rationaalisesti ja lineaarisesti. Rajoituksiltaan se muistuttaa kirjan fyysistä olemusta, jota luetaan aina ylhäältä alas ja vasemmalta oikealle, alusta loppuun.

Kirjan idean sijaan verkko muistuttaa enemmän Borgesin Haarautuvien polkujen puutarhaa, Calvino tuumi.

Tiedon
labyrintti ahdistaa

Labyrinttimaisen puutarhan kasvattajasta mestari itse kirjoitti vuonna 1969 suomennetussa novellikokoelmassa näin: "Päinvastoin kuin Newton tai Schopenhauer, teidän esi-isänne ei uskonut yhteen ainoaan, absoluuttiseen aikaan. Hän uskoi lukemattomiin aikasarjoihin, eri suuntiin ja samaan pisteeseen pyrkivien ja rinnakkaisten aikojen kasvavaan, suunnattoman laajaan verkkoon. Tuo kuvio, jossa ajat lähenevät toisiaan, haarautuvat, leikkaavat toisensa tai hylkivät toisiaan jossain ajassa, sisältää kaikki vaihtoehdot."

Borgesin puutarha tuo mieleen tietokoneajan tyypillisen ahdistuskohtauksen. Jos me emme tarkista "kaikkia vaihtoehtoja", jotka Google-hakurobotti tarjosi tekemäämme hakuun, me emme saa selville koko totuutta vaan ainoastaan jonkin vaillinaisen polun. Toisaalta haku tuotti tuhansia polkuja, joten kaikkien tarkistaminen on inhimillisesti katsoen mahdotonta.

Tämä epävarmuus on kuin verho, joka jakaa maailmamme kahtia. Sen toisella puolella on tietokoneiden ja muiden medioiden välittämän loputtoman informaation aavemainen maailma, joka saa toisen, "todellisemman" maailmamme näyttämään vaikeasti tavoitettavalta, hetkelliseltä ja vajavaiselta.

Verhoa tuijottaessamme me joskus jopa unohdamme, että Borgesin puutarha on vain eräs tietämisen ja totuuden metafora, aivan kuten kirjakin oli, ja ettei kaikkien päivien tai polkujen summaaminen yhteen ole oikein ymmärtämisen minimivaatimus. Se on vain argentiinalaisen mestarikirjailijan sepittämä koominen fiktio.

PUTTE WILHELMSSON

Jorge Luis Borges: Hiekkakirja. Suom. Pentti Saaritsa. WSOY 2003.