Kasvatuksen periaatteiden kaipuu

Koululaitos on kuin keskiviikkoinen iltapäivä. Harmaa, hieman nuhjuinen osa arkea, jonka vaikutuksen kaikki myöntävät, mutta jonka merkitystä ja vaikutusten syvyyttä harvemmin osataan hahmottaa.

Työjako on selvä. On oppilaita ja opettjia. Opettajat eivät synny tyhjästä, vaan he opiskelevat ammattiin.

Mutta mihin niin oppilaita kuin opettajiakin opetetaan ja kasvatetaan?

Sekä Juha Varto että Juha Suoranta ovat kasvattajien kasvattajia, edellinen kuvataiteen tutkimuksen ja opetuksen professori ja jälkimmäinen kasvatustieteen professori. Molemmilla on yhteinen huoli: kasvatuksen idea on hukassa.

Varto ja Suoranta alleviivaavat tilanteen tragikoomisuutta. Vaikka opetusta ja kasvatusta on pohdittu jo yli sata vuotta, ja vaikka opetusministeriössä on jatkuvasti meneillään erilaisia selvityksiä, niin varsinainen syvemmäl tä luotaava kriittisen rakentava asenne kasvatuksen ydinasioiden pohtimiseen puuttuu.

Varton sanoin: "Moniaalle jakautunut tutkiminen osoittaa, että ongelmaa on media kanssa, huumeiden vuoksi, vanhempien ajankäytön aiheuttamana, uuden talouden houkutusten synnyttämänä, vertaiskasvatuksen vuoksi, sukupolvien välisen ymmärtämättömyyden ja arvostamattomuuden vuoksi ja niin edelleen. Sen sijaan vähemmän on esillä tietoa tai näkemystä, mihin lasta kasvatetaan, mikä on se, mitä hänestä kasvatetaan, ja kuinka tämä liittyy aikuisten elämään tunnistettavalla tavalla."

Virheellinen
ideologia

Kumpikaan professori ei väitä, että koululaitos toimisi vailla ideologiaa. Päinvastoin he kyllä väittävät, että tämä ideologia on harvoin avoimesti julkilausuttu - ja sitä paitsi se on molempien mielestä virheellinen.

Kyse on markkinatalouden ehdoilla järjestyneestä yhteiskunnallisten asioiden hoidosta; siis politiikasta, jossa painotetaan teknisen tiedon osaamista ja jossa koulun yleissivistävyys on hylätty vailla suurempaa kohua. Varto väittääkin, että koululaitos on valtion myötävaikutuksella muuttunut nykykapitalistisen tulevaisuuskuvan rakentajaksi.

Juha Suoranta korostaa, että suomalaisesta koulutuspolitiikasta, kuten esimerkiksi opetussuunnitelman uudistamisessa, on pitkään puuttunut selkeästi artikuloitu ja argumentoitu arvopohja.

Suorannan mukaan näennäisen arvotyhjiön täyttää yksilön ja kaupan vapautta korostava uusliberalismi. Hän esittää, että "koulutuksen alueelle uusliberalismi on merkinnyt siirtymistä koulutuksellista tasa-arvoa korostavasta riittävyyden eetoksesta yksilöiden välistä kilpailua ja tehokkuutta korostavaan erinomaisuuden eetokseen."

Varto puolestaan kutsuu nykytilannetta omaperäisesti ja hyvin tarkasti isien synneiksi. Kyse on yksinkertaisesti siitä, miten historia toistaa tylysti itseään, jos yhteiskunnan arvoja ja tavoitteita ei kulloinkin kyseenalaisteta ja suhteuteta uusiin vaatimuksiin ja mahdollisuuksiin. Menneisyys on alati läsnä, ja sen vaikutukset ovat hallitsemattomia, aina entistä vilkkaampaan syntien kierrätykseen johtavaa jos sitä ei kyetä kohtaamaan ja purkamaan auki.

Muuttuneet
kysymykset

Mutta mikä varsinaisesti on ongelmana? Eikö suomalainen koulutusjärjestelmä ole yhteiseurooppalaisin mittarein juuri tuoreeltaan todettu ainutlaatuiseksi?

Varto ja Suoranta eivät saavutuksia kiistä, mutta he väittävät, että nykyinen tilanne ei riitä. Vaaditaan kykyä päämäärien uudelleen arviointiin. Ongelmana on juuri se, että koulutus ja mediatodellisuus eivät vastaa toisiaan. Lapset kaipaavat vastauksia, joita meillä ei näytä olevan, koska kysymykset ovat muuttuneet.

Jälleen Vartoa lainaten: "Nuori joutuu ottamaan vastaan suuren määrän kasvatusta, jonka perimmäisistä ideoista hänellä ei voi olla ymmärrystä. Häntä kasvattaa yhteiskunta eetoksellaan, julkisen pedagogisuudella, vertaiset ajavat häntä kulloistenkin ideoiden pinnalla, koti luo utopiaa ideaalimalleilla ja koulu joutavanpäisellä datalla. Näitä yhdistävä tekijä on viihde, joka heijastaa hyvin koko kasvatuksen konglomeraattia: viihteessä voidaan operoida kaikilla eri tasoilla ja silti säilyttää tietynlainen tuttuus. Nuori on valmis ottamaan vastaan viihteen kuvan elämästä, koska se saattaa olla ainut paikka, jossa kaikki osaset jollakin helvetillisellä tavalla saadaan yhteen kuvaan."

Suorannan esittämä keino ongelman ratkaisuyritykseksi kulkee nimellä mediakasvatus. Lähtökohtana on se varsin pelkistävä, mutta tärkeä havainto, että kaikki kulttuuri on itsessään kasvattavaa. Tällöin mediakasvatus ei ole sen merkillisempää kuin
laaja skaala arkipäivään kiinnittyviä tapoja, joilla opitaan mediatajua ja -lukua. Siis sitä, miten eri viestimet toimivat, ja ennen kaikkea miten merkityksiä tuotetaan ja pidetään yllä - ja miksi.

Vapaaksi
kouluhelvetetistä

Mediakasvatus toimisi näin kriittisenä vastavoimana, jonka avulla kukin kykenee suhteuttamaan oman todellisuutensa valtajulkisuuden välityksellä esitettyihin väitteisiin ja arvoihin. Suorannan arvoladatuin sanoin: "Mediapedagogiikassa on kysymys myös opettajan (ja opettajankoulutuksen) vapautuminen kouluhelvetin satavuotisista perinteistä; kilpailuyhteiskunnan vieraannuttavista luuloista ja peloista, jotka saavat aivomme ja ajattelumme näyttämään höttöhattaroilta."

Molemmat kirjoittajista painottavat median merkitystä ja tarvetta suhtautua siihen kriittisesti. Asenteita, jotka ovat varmasti tarpeellisia mutta eivät ehkä kuitenkaan yllättäviä tai uusia. Sekä Varton että Suorannan kirjan merkitys menee silti reilusti keskiverto kasvatuspuheen ja -toiveiden pintaa syvemmälle. Kirjoittavat toistuvasti korostavat koululaitoksen yhteisöllistä merkitystä ja roolia. Kyse on asenteista ja arvoista. Viime kädessä ei sen vähemmästä kuin ihmiskäsityksestä - vallalla olevasta tai sille vaihtoehtoisista.

Suorannan tavoitteena on "koulun merkitys moraalisena kasvatusyhteisönä, jossa on tietojen ja taitojen ohella mahdollisuus kasvaa sosiaalisesti ja moraalisesti vastuuntuntoiseksi ihmiseksi, joka huolehtii itsestään, ystävistään ja maailman tilasta." Vartolle olennaisena erotuksena on se, että elämä ei vain näyttäisi kunnolliselta, vaan että se todella olisi sitä. Ja se on elämä ristiriitaisena moninaisuutena, ei kullattuna normina tai ihannemallina. "Nokkeluuden, selviytymisen ja sumeilemattoman toiminnan sijaan on ollut tarkoitus kasvattaa nuorista itsearvioivia, luotettavia ja luottamusta lisääviä kansalaisia."

Arjen raamit
ja sivistynyt toivo

On syytä huomauttaa, että kumpikaa ei maalaa utopioita tai tavoittele parempaa maailmaa realiteettien tuolla puolen. He ovat läsnä tässä hetkessä, ja läsnä nimenomaan sen mahdollisuuksissa. Molemmat tiedostavat opiskelijan ja opettajan arjen raamien rujouden ja rajoittuneisuuden. Silti he väittävät, että samoilla resursseillakin päästään inhimillisempään tulokseen. He eivät myöskään ole vailla toivoa. Asennetta, jota Suoranta kutsuu sivistyneeksi toivoksi, joka tarkoittaa - ei sen enempää, ei sen vähempää - kuin kykyä kriittiseen ajatteluun ja vastuulliseen toimintaan.

MIKA HANNULA

Juha Suoranta: Kasvatus mediakulttuurissa. Mitä kasvattajien tulee tietää. Vastapaino.
Juha Varto: Isien synnit. Kasvatuksen kulttuurinen ja biologinen ongelma. Tampere University Press.

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.