Otonkosken vapaus ja oikku

Ajatus runoudesta tilana saa kannatuspuheenvuoron Lauri Otonkosken seitsemännessä runokokoelmassa Olo, joka on yhtä aikaa henkilökohtainen ja anonyymi, väljä ja tiivis, murheellinen ja hauska.Päiväkirjanomaisia merkintöjä kirjoittamalla runojen puhuja raivaa itselleen paikkaa ja tilaa, olomuotoa, jossa voi olla.

Teksti alkaa kuin sattumalta. Parturiin ei pääsekään, "ja kun aikaa kerran jää yli, voisihan saman tien kirjoittaa rivit täyteen---." Ensimmäinen päiväys on 11.12.2001, tasan kolme kuukautta New Yorkin terrori-iskun jälkeen.Teos on tietoisen huolellisesti rakennettu, päivämäärät runojen otsikoina jaksottavat talvikuukaudet riviin ja muistuttavat, miten voi kuvitella pysyvänsä yhteisön varteenotettavana jäsenenä. "Veroilmoitus on ikkuna josta näkee Systeemin." Se päiväytyy tammikuun loppuun.

Kielessä
tapahtuu

Mutta kuten Otonkoski huomauttaa esseekokoelmansa Kuultavaa luettavaa esipuheessa, vain runot kertovat jotain elämästä. Artikkelit - ja tässä hieman ylitulkiten - myös päivämäärät - kertovat asioista. Niinpä kertojan ääni muuttuu, kun keväällä päästään liikkeelle, purjehtimaan yli Atlantin. Runot saavat sanalliset nimet ja uusiutuneen muodon.

Olo puhuu vähän kaikesta, mutta ei tavoitteellisesti mistään. Tekstissä asutaan tai sijaitaan, ja sen sisällä, kielessä, tapahtuu koko ajan. Paikoin tajunnanvirtaa lähenevä kirjoitus mahdollistaa runojen puhujan hälvenemisen taka-alalle ja samalla sulautumisen tekstiin,kunnes hän ensimmäisen kerran ilmaantuu näkyville hymähtääkseen, ettei onnistu sydänfilmissä eikä valokuvissa.

Yksityisestä
kokemuksesta yhteistä

Henkilö nimeltä "A." on läsnä heti ensimmäisestä runosta, ja vaikka myöhemmin suoraan kerrotaankin, että A. on ammatti nimeltä analyytikko, psykoanalyytikko, hänen täsmentämättömän mukanaolonsa yksi merkitys voi olla keino yrittää vieraannuttaa tekstiä itsestä poispäin ja seurata, mitä sitten tapahtuu vai tapahtuuko mitään. A. mahdollistaa myös dialogin ja heijastuspinnan, jolloin runoon syntyy lisää tilaa. Analyysin keskeyttäminen saattaa kuitenkin olla teemattoman kirjan harvoja, itseironisia perusajatuksia. ""Hänen analyysinsä jäi kesken."/Olo on sillä lailla nolo kuin nudistilla naamiaisissa.""

A.:n osallisuus kirjassa muokkaa yksityisestä kokemuksesta yhteistä materiaalia ja omaisuutta, sillä "A. tarkoittaa/kaikkia ihmisiä ja minua myös/kun alan kertoa ja kuunnella olen yhtä aikaa kaikki ihmiset---". Avausrunossa tutkitaan samaa ajatusta johonkin kuulumisen tärkeydestä ja yhteisyyden toiveesta, kuulluksi ja vastaanotetuksi tulemisesta. Runon puhuja haluaa "tukeutua ihmisiin" ja kuvittelee raitiovaunumatkaa ja "pamisemista" yhdessä vieruskaverin kanssa.

Erilaiset
lukutavat käyttöön

Edellisessä kokoelmassaan Totuus Otonkoski leikitteli miniesseen näköisillä artikleteilla, ja puheen rytmissä kulkeva, tarkkaa lukemista edellyttävä uusi teos kuvioi välimerkkien ja säkeenylitysten painovoimalla varsinkin Helmikuu -osastossa.

Lukija sekä saa että joutuu käyttämään erilaisia lukutapoja saadakseen tekstistä kaiken irti. Kokoelma muistuttaa siinä mielessä spiraalia, että joka kierroksella löytyy uusia yhteyksiä ja merkityksiä.

Matkalle lähtö, ei-missään olemisen myytti, on kuva irtautumisesta, jäähyväisistä ja vapauden paradoksista. Makuasia, lukeeko Olon Atlantin ylityksen mielikuvalliseksi vai todelliseksi matkaksi; joka tapauksessa kirjassa on kyse lähdöstä ja erosta.

Valo tulee
"väärältä" puolelta

Ensimmäisessä merellä olon runossa ilmoitetaan sijainnin koordinaatit, ja runojen minä paikantuu ulos tekstistä:"Minulla on pyöreät silmälasit, nimeni on Lauri Otonkoski." Tunnistautuminen olemassaoloon muualla kuin tekstissä on kuitenkin itseironinen uhka, kaapista tulo:"Olen käynyt kirjoituksen ulkopuolella./Se on vaarallista, huumetta."

Lukijan kannalta esittäytymisen vaikutus on päinvastainen kuin olettaisi: runojen puhuja tuntuu entistä hahmottomammalta, hän voikin olla kuka tahansa meistä. Näkökulma myös muualla teoksessa on ikään kuin tuttu ja jokapäiväinen, mutta valo tuleekin "väärältä" puolelta, nurinkurinmaasta. "Mikään ei mennyt niin kuin oli suunniteltu./Kaikki meni niin kuin pitikin." Ja käsillä olevassa runokokoelmassa vielä paljon yli sen.

TAINA RATIA

Lauri Otonkoski: Olo. WSOY.