Pieni pala populaarimusiikin historiaa

TS/Ville Juurikkala<br />Ganes kertoo Remun (Eero Milonoff) ja Hurriganesin tarinan Roadrunnerin läpimurtoon asti.
TS/Ville Juurikkala
Ganes kertoo Remun (Eero Milonoff) ja Hurriganesin tarinan Roadrunnerin läpimurtoon asti.

HH

Ganes. Ohjaaja JP Siili. Julia 1 & Kinopalatsi 1. K11, 1 h 50 min.

Kun Hurriganes löi itsensä läpi vuonna 1974, me murrosiän kynnyksellä olevat ala-asteen kuudesluokkalaiset ryntäsimme lähestulkoon joka koulupäivän päätteeksi lähikirjaston musiikkiosastolle. Siellä sitten kuunneltiin puhki vuoron perään Hurriganesin toista pitkäsoittoa Roadrunneria nimikappaleineen, Get Oneineen ja I Will Stayeineen ja toista, aivan erilaista mutta vähintäänkin yhtä legendaarista älppäriä, Juice Leskisen ja Coitus Intin tekemää Per Vers, runoilijaa .

Koska 1970-luvun alun kovimpiin kotimaisiin rock-yhtyeisiin kuuluva ja livebändinä ylittämätön Hurriganes näyttelee oleellista osaa iPodittoman ja vertaisverkottoman sukupolven kollektiivisissa muistoissa ihanilta ja kamalilta teinivuosilta, ovat Ganes -elokuvaan kohdistuvat ennakko-odotukset ja myös tuntemukset sen katsomisen jälkeen varsin ristiriitaisia.

Nostalgiatrippi Hurriganes-ikäpolvelle

Ei käy kieltäminen, etteikö elokuva täyttäisi paikkaansa nostalgiatrippinä Hurriganesin musiikin mukana lapsuuttaan ja nuoruuttaan koheltaneelle ikäpolvelle, johon myös elokuvan ohjaaja JP Siili kuuluu. Rokkia itseään elokuvassa kuullaan tosin aivan liian vähän. Miksi ihmeessä taustanauhalle on tupattu mokomaa viulunvingutusta niin paljon? Remun ja Hurriganesin, kuten bändiä tavattiin myös kutsua omana aikanaan, suoraviivaisesti tahkoavaa ränttätänttärokkiahan tässä on tultu kuuntelemaan!

Sitä en pidä suinkaan pahana, että elokuvassa ei kuulla alkuperäisiä Hurriganes-äänityksiä, vaan päähenkilöitä näyttelevät Eero Milonoff (Remuna), Olavi Uusivirta (Cisse Häkkisenä) ja Jussi Nikkilä (Albert Järvisenä) hoitavat soittopuolen kokonaan omin avuin. Soundi ei kuulosta tietenkään ihan oikealta Hurriganesilta, mutta homma toimii valkokankaalla mainiosti. Soittokohtaukset näyttävät näin tehtyinä epäilemättä paremmilta kuin siinä tapauksessa, että näyttelijät vain imitoisivat esiintyvänsä.

Elokuvassa kyllästyttää se, että teattereihin saatettu vuosikausien projekti on lopulta vain kovin kaavamainen taiteilijaelämäkerta sekä toteutukseltaan että juonenkäänteiltään. Konventionaalinen suurmiestarina päättyy tässä tapauksessa bändin läpimurtoon ja elokuvan lopettavan montaasijakson autenttisella materiaalilla kuvittamaan ajatukseen siitä, että loppu on pelkkää loistokasta historiaa.

Sujuvasti laulettu vanha laulu

Mediaseksikkäästi mutta sinänsä hämäävästi Ganesiksi nimetyssä elokuvassa ei kerrotakaan oikeastaan Hurriganes-yhtyeestä vaan nimenomaan sen värikkäästä rumpalista ja nokkamiehestä Henry "Remu" Aaltosesta, jonka tähtikuvaan kohdettaan silkkihansikkain käsittelevä elokuva ei tuo juurikaan uutta.

Rokkarin henkilökuvassa kelataan läpi päähenkilön nousu kurjuudesta kuuluisuuteen lukuisine muusikkoelämään liitettyine kliseineen. Seksiä, päihteitä ja rakkautta rokkiin riittää - tinkimätöntä asennetta ja pakollisia pahoja poliiseja unohtamatta.

Remun itsensäkin omissa muistelmissaan ja julkisissa esiintymissään vuosikausia ylläpitämää myyttistä kertomusta vaatimattomista oloista lähteneestä romanipojasta, joka jyräsi rock-ikoniksi läpi harmaan kiven, toistetaan Ganes -elokuvassa aikasen yllätyksettömästi.

Sujuvasti tämä sama vanha laulu on toki kerrottu, ja tässä mielessä elokuva toimii yhtä lailla niin Hurriganesinsa tunteville nykyisille keski-ikäisille kuin uudelle nuorisopolvelle, jota elokuvantekijät arvatenkin pyrkivät kosiskelemaan teattereihin helposti pureskeltavalla ja perinteisyydessään pintapuolisella viihdefilmillään.

PÄIVI VALOTIE