Hän ei katunut mitään

TS/Sandrew Metronome<br />Edith Piaf (Marion Cotillard, oik.) parhaan ystävänsä Momonen (Sylvie Testud) kanssa.
TS/Sandrew Metronome
Edith Piaf (Marion Cotillard, oik.) parhaan ystävänsä Momonen (Sylvie Testud) kanssa.

Pariisin varpunen - Edith Piaf. Ohjaaja Olivier Dahan. Kinopalatsi 6. K11, 2 h 22 min.

Todellisia ihmisiä kuvaavat elämäkertaelokuvat joutuvat aina tavalla tai toisella ratkomaan, kuinka muovata kiinnostava kertomus ihmiselämästä, joka harvoin noudattaa kolminäytöksisen draaman rakennetta ja jonka merkittävimmät käänteet saattavat sijoittua vuosikymmenten päähän toisistaan.

Pikku varpuseksi kutsutun ranskalaisen laulajan Edith Piafin kohdalla näiltä huolilta on osittain vältytty, sillä köyhyydessä varttuneen, maailmanmaineeseen yltäneen ja vastaavasti paljon menettäneen naisen vaiheet sisältävät jo itsessään runsaasti vastakohtaisuuksia. Lisäksi osa 47-vuotiaana syöpään kuolleen legendan varhaisista vuosista on tähänkin päivään mennessä jäänyt arvailujen varaan, mikä on suonut hänen elämäkertureilleen aina ripauksen taiteellista vapautta.

Olivier Dahanin ohjaama Pariisin varpunen - Edith Piaf ei silti ole tyypillinen lineaarisesti etenevä kohokohtareferaatti, vaan laulajan vaiheita viipaloiden kartoittava katsaus, joka korostaa keskeisimpiä hetkiä mutta toisaalta jättää vähin äänin sivuun osan tapahtumista ja jopa tärkeistä henkilöistä. Leimallisen äänen, valtavan suosion, tunnistettavien kappaleiden ja New Yorkissa rakastuneena vietettyjen vuosien vastapainona filmi esittelee oikuttelevan ja osittain naiivinkin diivan, joka ennen pitkää joutui vastakkain rappeutuvan ruumiinsa ja vakavan morfiiniriippuvuuden kanssa.

Menetyksiä menetysten perään

Dahanin käsikirjoituksen yhtenä keskeinä johtoajatuksena on muistuttaa, kuinka rajut elämäntilanteet Piafia riepottelivat ja kuinka monta kertaa hän joutui menettämään hänelle rakkaimmat ihmisensä: ensin laulajaäitinsä ja akrobaatti-isänsä, jotka eivät pystyneet huolehtimaan hänestä työnsä vuoksi, sitten ilotalossa isoäitinsä luona vietettyjen vuosien jälkeen läheisimmän kasvattajansa, myöhemmin aikuisiällä niin 2-vuotiaan lapsensa, parhaan tukijansa, parhaan ystävänsä kuin vielä miehen, jota rakasti.

Pariisin varpusen kuvaama Piaf on takaiskusta menestyksen kautta seuraavaan takaiskuun kulkeva tähti, joka lopulta pelkää jäävänsä yksin.

Epälineaarinen kerronta on kuitenkin hieman arvaamaton renki, sillä pitäessään tapahtumat leikkausten ja rinnastusten avulla liikkeessä se samalla hämärtää syy- ja seuraussuhteita sekä vie ison osan dramaattisten käänteiden tehoista. Piafin kokemat tunnekuohut jäävät osittain hänen erikoisen luonteensa ja käytöksensä alle.

Lavalle vaikka väkisin

Dahan antaa runsaasti tilaa pääroolissa nähtävälle Marion Cotillardille, joka eläytyy kiivaasti osaansa. Kohtauksesta riippuen hän muuntautuu sirosta nuoresta naisesta kipujen vaivaamaksi vanhukseksi, jonka heiveröisyys on käsinkosketeltavaa. Elokuva toistaa Cotillardin kehonkielen kautta monta kertaa ajatuksen tulisieluisesta esiintyjästä, joka vaatii päästä näyttämölle jopa oman terveytensä kustannuksella.

Teknisesti Cotillardin lavaesiintymisten liittäminen yhteen sekä Piafin alkuperäisnauhoitteiden että elokuvalle lauluäänensä lainanneen Jil Aigrotin kanssa on hoidettu tarkasti, eikä illuusio säry kuin muutamissa tiukoissa lähikuvissa.

Muiden elämäkertaelokuvien tapaan Pariisin varpusessakin on jouduttu kamppailemaan, jotta filmille on saatu muukin tarkoitus kuin toimiminen nostalgisena alustana Piafin kuolemattomille levytyksille. Nostalgisuutta sinänsä Dahan ei edes pyri kieltämään, sillä varpusen vahvaa, värisevää ääntä kuullaan kohtausten taustalla usein, kuuluisimmat kappaleet La vie en rose, Hymni rakkaudelle ja Non, je ne regrette rien mukaan lukien.

Viimemainitun dramaattinen sanoitus on sijoitettu elokuvan huipentumaksi alleviivaamaan Piafin omaa ehdottomuutta. Katumattoman elämänasenteen korostaminen saattaa kaiken nähdyn jälkeen olla hienoinen yksinkertaistus, mutta sellaisiahan elämäkertaelokuvat usein ovat.

TANELI TOPELIUS