Pappi panee parastaan

TS/Jami Granström/ FS Film<br />Tuula (Matleena Kuusniemi) haluaa, että hänen miehensä Antti Pitkänen (Samuli Edelmann) valitaan piispaksi. Siinä sivussa pitäisi tehdä lapsiakin.
TS/Jami Granström/ FS Film
Tuula (Matleena Kuusniemi) haluaa, että hänen miehensä Antti Pitkänen (Samuli Edelmann) valitaan piispaksi. Siinä sivussa pitäisi tehdä lapsiakin.

Synkkäsävyinen realismi Aku Louhimiehen edellisessä elokuvassa Paha maa (2005) oli niin syvälle yhteiskuntamme kollektiiviseen pahoinvointiin porautuvaa, että ohjaajan uusin teos herättää jo etukäteen poikkeuksellista uteliaisuutta. Odotuksia vielä lisää sen tiimoilta käyty julkisuuspeli, jossa filmin käsikirjoittaja kieltäytyi hyväksymästä ohjaajan tulkintaa tekstistään ja veti riidan takia tuotantoyhtiön raastupaan. Alkuperäisaihetta tuntematon olettaa tietysti elokuvaversion poikkeavan siitä radikaalimpaan suuntaan, mutta ilmeisesti totuus lienee päinvastainen.

Vaikka Riisuttu mies ei edusta kotimaisella mittapuulla arvioituna pohjanoteerausta, niin pettymyksen tunteelta tuskin voi silti välttyä jos otaksuu filmin läpivalaisevan luterilaisen moraalin tekohurskautta tai ahkeruudeksi naamioitua ahneutta. Liikkuakseen kirkollisissa piireissä se käsittelee uskonnollisen vakaumuksen maallistumista ulkokohtaisen laiskasti ja silkkihansikkain.

Joitakin henkilöitään tarina toki yksilötasolla karrikoi sensaatiohakuisesti tuhlaten siten ruutinsa televisiosarjojen jauhamiin joutavuuksiin. Sen sijaan itsensä pyhäksi julistaman instituution kyvystä vastata ympäröivien asenteiden muuttuviin haasteisiin elokuvalla ei ole pahaa sanottavana. Näin ei synny purevaa satiiria.

Paksua käärmettä pyssyn piippuun

Katsojalle ei missään vaiheessa valkene miksi filmin päähenkilö, nahjusmainen Antti (Samuli Edelmann) on jaksanut opiskella velvollisuuksiensa perässä juoksevaksi kirkkoherraksi asti eikä antautunut nuoruudessaan vapaaksi rokkimuusikoksi. Antti on 2000-luvun variaatio Risto Jarvan elämän muukalaisesta, Miehestä joka ei osannut sanoa ei (1975). Hänen paras kaverinsa Markku (Mikko Kouki) on paljon kiinnostavampi roolihahmo boheemina, langenneiden parissa kenttätyötä kaihtamattomana pappina, mutta hän hukuttautuukin Aurajokeen jo filmin puolivälissä.

Lupaavalta persoonalta vaikuttaa ensin myös Antin määrätietoinen ja kunnianhimoinen asessorivaimo Tuula (Matleena Kuusniemi), joka tunkee tolloa ukkoaan piispan istuimelle kuin paksua käärmettä pyssyn piippuun.

Melodraaman täydentää pastorin tuore ihastus, kansliassa vahtimestarin hommia hoitava, ikäänsä nähden liian punkkariksi meikattu Vilma (Laura Malmivaara). Juttua kansoittavat vielä aiheen kannalta kaikenlaiset tyhjän pantit emerituspiispasta lähtien, mutta sen ainoaksi yllätykseksi koituu kuhnuriksi leimatun Antin intoutuminen siitosoriksi. Papin pantua sekä vaimoaan että rakastajatartaan lipsutaan herttaiseen kompromissiin, jossa pulmat ratkeavat kuin taikatempussa miehelle mieluisaksi harmoniaksi. Eniten ratkaisussa harmittaa lujatahtoisen Tuulan lauhtuminen kiltiksi kotirouvaksi.

Kaupunki osana tarinaa

Jos Riisutun miehen tarkoituksena on vain osoittaa kirkolliset virkamiehet inhimillisiksi, syntiin sortuviksi tavallisiksi pulliaisiksi, se kulkee surkeasti jälkijunassa. He ovat jo kauan sitten pudonneet alas norsunluutornistaan, ja ainakin nuoret seurakuntalaiset ymmärtävät paimeniensa heikkouksia, sillä eihän mikään asema tai titteli tee ihmisestä erehtymätöntä. Niinpä elokuvan ei kannattaisi lähteä kilpailemaan lööppijournalismin reviirille tirkistelemään kenenkään intimiteettisuojaa - sekä papin että piispan munan lutkutukset töksähtävät silmään toisarvoisena mauttomuutena.

Sen sijaan filmissä on pari kohtausta, joista juonta olisi voitu kasvattaa kritisoimaan kirkon taloudellista valtaa ja sen lahjuksilta haiskahtavia kytköksiä suuryhtiöihin, mutta ne kuitataan kiireesti pelkiksi sivulauseiksi. Muitakaan kirkkoa ravistelevia kiistoja Riisuttu mies ei koskettele lainkaan tai sitten kevyesti pinnalta sipaisten, kuten vanhoillista suhtautumista naispappeuteen sekä homoihin. Yhteistyö tietyn seurakunnan kanssa ehkä halutaan palkita vaitonaisella kiitollisuudella, mutta sisällössään näin keskeistä tahoa pokkuroiva elokuva on auttamatta pielessä.

Kaupallistaessaan kerrontaa komedialliseksi Aku Louhimies sortuu usein pilkallisiin kaavamaisuuksiin vaikkapa pappiskokelaita puntaroivassa jaksossaan. Toisaalta eräät vakaviksi symboleiksi tarkoitetut otokset ovat sen verran läpinäkyviä, että ne vaikuttavat tahattoman koomisilta. Hänen visuaalisessa ilmaisussaan puolestaan kiusaa musiikkivideoista tuttu leikkaustyyli, jossa staattisiin kohtauksiin haetaan aivan turhaan pakonomaista rytmiä.

Paikallisen miljöön hyödyntämisessä ohjaaja on edistynyt huimasti sitten Levottomien (2000) päivien. Tällä kertaa henkilöiden yhteydet kaupunkimaisemiin toimivat luontevan ilmavasti vailla väkinäisesti ympättyä täytemateriaalia. Turkua ei ole koskaan aikaisemmin taltioitu elokuvaan niin olennaisena osana tarinan kokonaisuutta kuin Riisutussa miehessä .

TAPANI MASKULA

• Riisuttu mies . Ohjaaja Aku Louhimies. (Julia 1 & Kinopalatsi 1).