Pelin julmat säännöt

Nykyisin on lähes mahdotonta saada laajaan teatterilevitykseen yksinkertaisesta lähtökohdasta ankaran loogisesti etenevää jännäriä. Muinoin hyväksi havaittua kaavaa väännetään aina jossakin vaiheessa tuotantoa niin kiperille mutkille, ettei lopputulosta voi pelkän järkeilyn avulla enää selittää. Näin filmien tekijöille tarjoutuu mainio tilaisuus hämärtää taitamattomuuttaan mystisyyden savuverholla ja ympätä mukaan kaupallisuuden kannalta välttämätöntä väkivaltaa. Lajityyppien sekamelska houkuttelee varsinkin nuoria ohjaajia, jotka haluavat heti ponkaista maineen kukkuloille.

Eräs heistä on James Wan, jonka debyyttiohjaus melkein rusentuu esikuviensa runsauden alle. Heti alussa hän rajaa valkokankaalle absurdin tilanteen, joka suljetun paikan kammossaan muistuttaa Vincenzo Natalin ahdistavaa tieteisfantasiaa Cube - kuutio (1997). Siinä kaksi toisilleen tuntematonta miestä herää rähjäisen pesuhuoneen vastakkaisilla laidoilla jaloistaan seinäkahleisiin kytkettyinä. Kuinka tai miksi he ovat outoon paikkaan päätyneet, tiivistyy pähkinäksi, jonka asteittainen avaaminen vaatisi laatijaltaan kekseliästä mielikuvitusta ja erehtymätöntä psykologista vaistoa. Pakokauhun tihentämiseksi ja ylläpitämiseksi olisi tärkeää, ettei julman pelin sääntöjä paljasteta ennen aikojaan. Pelkoa voi näet loihtia miltei tyhjästä asettamalla ihmiset vieraaseen ympäristöön, jota he eivät ymmärrä eivätkä hallitse.

Pyrkimys hätkähdyttää

Wan ei kuitenkaan luota kykyynsä kehitellä asetelmaa ahtaalla näyttämöllä vaan hän rientää kerimään siitä lukuisia johtolankoja likaisten kaakeliseinien ulkopuolelle. Toinen miekkosista esittäytyy kumppanilleen visaisen rikosjutun selvittelyyn vahingossa sekaantuneeksi kirurgiksi ja olettaa sieppauksensa liittyvän kaupungissa riehuvan sarjamurhaajan päähänpistoihin. Kyseinen kidutuksista nauttiva sadisti välttää syyllistymästä omakätisesti uhriensa tappamiseen, mutta naulitsee nämä niin tuskallisiin ansoihin että pakottaa heidät suorittamaan ennen pitkää itsemurhan.

Koska Saw on katsojan hätkähdyttämisistä tehoaan kasvattava jännäri, en setvi sen juonta starttikuoppia kauemmaksi. Totean vain, että Wan on selvästi innostuneempi sarjamurhaajan menetelmien selostamisesta ja kyseisen psykopaatin jäljittämisestä, kuin tyrmässään vaikeiden valintojen eteen ajautuvien vankien itsehillinnän horjumisesta tai heidän primitiivireaktioistaan.

Ohjaaja motivoi hirviömäisen tappajansa paatuneita syntisäkkejä rankaisevaksi moralistiksi tavalla, joka tuo oitis mieleen David Fincherin samanlaista teemaa käsittelevän teoksen Seitsemän (1995). Toisaalta vinksahtaneen lahtarin naamioitumisessa narriksi on viitteitä lukemattomien kauhufilmien marssittamiin tuomiopäivän enkeleihin Halloweenista (1978) ja Funhousesta (1981) lähtien.

Nihilististä draamaa

James Wan ei pysty pitämään yhä laajemmaksi leviävää aineistoaan kasassa ja mikä harmillisinta, tarinan johdonmukaisuuteen ratkeaa liian monta hevosella ratsastettavaa aukkoa.

Nihilistisen draaman sisältö kiteytyy oikeastaan huomioon jonka mukaan meissä kaikissa asustava luolaihminen karistaa tarpeeksi kiristetyissä olosuhteissa vaivatta sivistyksen harteiltaan, luopuu eettisestä vakaumuksestaan ja surmaa lähimmäisensä vain pelastaakseen oman nahkansa. Epäilemättä teesi peilaa todenmukaisesti aikamme piittaamatonta itsekeskeisyyttä, mutta se kaipaisi tuekseen syvällisempiä henkilöluonnehdintoja ja parempia näyttelijäsuorituksia järkyttääkseen yleisen rappion vertauksena.

Saw on kuvottavan raaka elokuva, joka pettää lupauksensa koettaessaan puristaa iljettävästä aiheesta aina vain lisää teennäisen puistattavia yllätyksiä. Ovelat harhautukset johtavat kuitenkin uusiin umpikujiin sen sijaan että loisivat valaistusta kadotuksen sokkeloihin.

TAPANI MASKULA

Saw . Ohjaaja: James Wan. (Kinopalatsi 8).