Riddickin aikakirjat

David Twohyn debyyttiohjaus Hyytävät hetket (1996) palautuu yhä toisinaan mieleen keskitasoa parempana amerikkalaisena tieteisjännärinä miehestä, joka sieppaa ulkoavaruudesta maapallolle saapuvien vieraiden signaalin.

  Ohjaajan kaupallinen läpimurto Pimeän uhka (2000) poikkeaa sekin lievästi lajityypin kuonasta kertoessaan vaarallista vankikarkuria kuljettavan aluksen pakkolaskusta auringonpimennykseen ja hirviölauman hyökkäykseen valmistautuvalle planeetalle.

   Riddickin aikakirjojen pitäisi jatkaa viimeksi mainitun filmin tarinaa, mutta ainakaan näin vuosien hämärtämästä perspektiivistä elokuville on vaikea löytää mitään yhteistä juonilankaa.

Mikäli muistan oikein, Pimeän uhka oli melko vaatimattomalla budjetilla Australian erämaissa purkitettu tehokas kauhutarina, kun taas tämä uusin eepos kurkottelee raamatullisia mittoja täyttäväksi spektaakkeliksi. Kun lapset nykyisin kouluissa lukevat velhokirjoja, opettelevat loitsuja ja kotona istuvat räiskintäpelien vankeina, heille on helppo syöttää alitajuntaan uppoavaa fantasiaviihdettä. Enää ei tarvita edes moraaliseksi peitteeksi hyvän ja pahan vastakohtia, sillä väkivaltavyöryjen alttareille kelpaavat vain mekaaninen tappaminen ja tympeän seksikkäät röyhistelyt.

Filmin nimihenkilö Riddick on raaka teurastaja ja aivoton roturikollinen, joka vastustaa universumissa valtaa tavoittelevia eläviä kuolleita, negromangeja. Paholaiskulttia tyrkyttävässä sci-fissä ei ole päätä eikä häntää, mistään loogisesta todellisuudesta puhumattakaan - lavastuksiin lainataan antiikkisia asusteita tai toisen maailmansodan aseistusta yhtä totisella paatoksella. Taivalla taas lentelee Bonk-näyttelyyn viittaavaa rautaromua, aivan kuin näyttämön goottilaisuus riippuisi kulissien painavuudesta.

Riddickin aikakirjat on sairaan sadistinen ja umpitylsä törkyläjä, punnitsee sitä miltä kantilta tahansa. Jos siihen aikansa ja rahansa tuhlaa, niin jatkossakin varmasti haukkaa samaa sontaa.

TAPANI MASKULA

• Riddickin aikakirjat . Ohjaaja David Twohy. (Kinopalatsi 3).