Peter Pan

Englantilaiskirjailija J. M. Barrien sata vuotta sitten luoma satuhahmo, Mikä-mikä-maan ikuinen pikkupoika Peter Pan on päässyt lentelemään valkokankaalla jo lukuisia kertoja. Tunnetuin näistä elokuvista lienee edelleenkin Disneyn piirrosversio vuodelta 1953.

Australialaissyntyisen P. J. Hoganin ohjaama Peter Pan on visuaaliselta ilmeeltään nykypäivän digitekniikalla rakennettua tehostespektaakkelia, mutta tarinaltaan klassikkosadun tuorein päivitys on yllättävänkin uskollinen alkuperäiselle näytelmälle ja siitä hieman myöhemmin muokatulle kirjalle.

Elokuva ei kaihda tarinaan sisältyviä synkkiäkään sävyjä ja lapsuuden loppuun, heräävään seksuaalisuuteen ja aikuisuuteen kasvamiseen liittyviä metaforisia tasoja. Uusimman Peter Panin monitahoisuudessa onkin hyvää yritystä, mutta kokonaisuus jää kummalliseksi muotopuoleksi koettaessaan kalastella mahdollisimman suurta yleisöä.

Pienimpiä katsojia ajatellen elokuva käy helposti pelottavaksi hurjine taistelukohtauksineen ja näyttävine efekteineen. Elokuvan pääpari, Peter ja aiemmin Leenana tunnettu mutta nykytavan mukaan Wendyksi kutsuttu tyttö, ovat aivan liian söpöjä varhaisteinejä tuntuakseen muulta kuin imeliltä karikatyyreiltä aikuisen katsojan silmissä.

Peter Panin dubbaaminen tökkii pahasti korvaan ja silmään, ja on omiaan lisäämään entisestään hämmennystä siitä, kenelle elokuva on suunnattu. Suomenkielinen jälkiäänitys on täysin käsittämätön ratkaisu ihmisten näyttelemässä eikä tosiaankaan aivan pikkulapsille sopivassa elokuvassa.

PÄIVI VALOTIE

• Peter Pan . Ohjaaja: P. J. Hogan. (Julia 4 & Kinopalatsi 1)