Dogville

Grace Margaret Mulligan (Nicole Kidman) joutuu häikäilemättömän riiston kohteeksi Lars von Tierin vaikuttavassa dogma-filmissä Dogville.
Grace Margaret Mulligan (Nicole Kidman) joutuu häikäilemättömän riiston kohteeksi Lars von Tierin vaikuttavassa dogma-filmissä Dogville.

Jos joku luuli dogma-valan innokkaana puoltajana tunnetun Lars von Trierin raivaavan kymmenine käskyineen tietä riisutummalle, pelkistetymmälle ja halvemmalle elokuvailmaisulle, hän oli ehdottomasti väärässä. Idioottien (1998) jälkeen valmistunut musikaali Dancer in the Dark (2000) maksoi maltaita koska se oli Amerikkaan sijoittuva epookkifilmi, joka lavastettiin Ruotsin maaperälle.

Myös ohjaajan uusin luomus Dogville tehtiin "Trollywoodissa" ja siitä tuli toistaiseksi kallein Skandinaviassa tuotettu elokuva. Vaikka lentomatkoista kieltäytyvä von Trier ei ole koskaan käynyt Euroopan ulkopuolella, tämänkin teoksen tapahtumapaikaksi hän valitsi Yhdysvallat, tarkemmin sanottuna 1930-luvun talouslaman kourissa kärvistelevän kaupunkipahasen Kalliovuorten kupeella.

Kummatkin elokuvat todistavat dogmien joustavuutta tiukassa kaupallisessa testissä puhdistaessaan visuaalista kerrontaa viihteeseen pesiytyneestä markkinakuonasta. Yleisön kyllästyminen valkokankaalle vyörytettyihin keinotekoisiin trikkeihin tarjoaa rohkealle ohjaajalle hyvät mahdollisuudet kokeilla brechtiläisten vieraannuttamiselementtien toimivuutta myös kameran edessä. Von Trier ei karsi teoksistaan pelkästään turhaa tekniikkaa vaan palauttaa tilalle elokuvan klassikoille ominaiset suuret, vastakohtaiset tunteet. Pelastumisen ilo ja hylkäämisen suru, luottamus hyvyyteen ja pettymys pahuuteen, rakastamisen kyky ja uhrautumisen pakko vuorottelevat niissä kuin hyökyaallot vieden yleisön mennessään.

Häpeämätöntä
hyödyn tavoittelua

Dogville kertoo rutiköyhistä ihmisistä, jotka kamppailevat jokapäiväisen toimeentulonsa kimpussa. Eräänä yönä heidän syrjäiselle seudulleen ilmestyy gangstereita pakeneva kaunokainen ja kirjailijaksi haaveilevan tyhjäntoimittajan yllyttäminä kyläläiset suostuvat piilottamaan vainotun muukalaisen keskuuteensa. Ennen pitkää heidän pyyteettömyytensä paljastuu häpeämättömäksi hyödyn tavoitteluksi.

Työllään oleskelunsa korvaavan naisen niskoille työnnetään yhä tympäisevämpiä ja raskaampia velvollisuuksia kaikkien asukkaiden pyrkiessä kilvan riistämään heidän vaitiolostaan riippuvaista tulokasta. Lopulta palkaton raataminenkaan ei enää riitä tyydyttämään matalamielisten surkimusten kasvavaa vallanhimoa vaan paikkakunnan miehet ryhtyvät alistamaan vierasta julmasti seksiorjakseen ja hänet kytketään kahleisiin paon estämiseksi.

Marttyyri ja
Juudas

Kuten Dancer in the Dark myös Dogville piirtää muotokuvan naispuolisesta marttyyrista ja hänet rahasta myyvästä Juudaksesta. Viimeksi mainittu filmi on kuitenkin moraaliltaan paljon ankarampi ja tylympi kuin edellinen pyhimystarina. Tällä kertaa ihmiset eivät pysty kätkemään viheliäisyyttään vaan maksattavat nöyryytyksensä aina heikompiensa kustannuksella. Taloudellisen voitonpyynnin, sukupuolisen syrjinnän ja fyysisen voimankäytön rinnalla idealistisetkin tavoitteet myötäilevät järjestelmässämme määräävää vahvemman lakia.

Elokuvan johdonmukaisessa ja sydämettömässä päätöksessä todistetaan yleispätevästi, että rikkomusten anteeksianto on ylemmyyttä pönkittävässä maailmassa mahdottomuus koska demokraattiseksi oikeudeksi naamioidussa hierarkiassa jokainen vaatii alemmiltaan oman etunsa säilyttämiseksi kuria ja kuuliaisuutta.

Hypnoottinen
mestariteos

Dogville on taltioitu isossa tehdashallissa ilman kulisseja, kadut ja talot vain viitteellisesti lattiaan merkittyinä kuin karttataulussa. Teatraaliselta vaikuttavaan tyyliseikkaan ovat filmin arvostelijat ahkerasti takertuneet vaikka sen esteettinen tarkoitus tukee saumattomasti ohjaajan naturalismille selkänsä kääntänyttä näkökulmaa. Filmin ihmiset eivät pääse pakenemaan seinien sisälle yksityisyytensä suojiin koska yhteisöä turmeleva tekopyhyys vaatii koko ryhmän jatkuvaa läpivalaisua ja läsnäoloa näyttämöllä. Ratkaisun graafisuus suosii niin ikään usein toistuvaa lintuperspektiiviä osoittamaan sananmukaisesti ihmisten pienuutta.

Dogville on Lars von Trierin hypnoottisin mestariteos sitten Europan (1991). Rainer Werner Fassbinderin vaiettua ei silmiini ole osunut toista ohjaajaa, joka vastaavalla armottomuudella ruotisi länsimaisen humanismin raadollista nykytilaa.
TAPANI MASKULA

Dogville. Ohjaaja: Lars von Tier. (Kinopalatsi 7).