Menen kotiin

Suoraan koulunpenkiltä elokuvantekijöiksi rynnistävien nuorten vastapainona 95-vuotiaan portugalilaisohjaajan Manoel de Oliveiran vetreänä säilynyttä aktiviteettia tarvitaan jo nykykerronnasta poikkeavan tyylitajun takia. Hän taltioi äärimmäisen harkittuja, usein lähikuviin perustuvia otoksia, joissa kasvojen niukat ilmeet tai symbolisiin merkityksiin kurkottavat esineet ilmaisevat hiljaisuudellaan enemmän kuin tuhat sanaa.

Katsojia liehitteleviä tunnekuohuja välttelevä ohjaaja säilyttää henkilöihinsä aina viileän etäisyyden pyrkiessään puolueettomasti ja kiirehtimättä tutkailemaan heidän melkein huomaamatta muuttuvia elämäntilanteitaan.

Ilman
paatosta

Oliveiran elokuvat edustavat samaa naturalismiin keskittynyttä estetiikkaa kuin vaikkapa espanjalaisen Victor Ericen vähäeleiset mestariteokset. Nopeatempoisten juonifilmien rinnalla nämä luonnon lainalaisuuksia hartaasti tarkkailevat sielunmaisemat saattavat vaikuttaa aluksi pysähtyneiltä, mikä tietysti on pelkkää kaupallisuuden vääristämää näköharhaa.

Esimerkiksi Menen kotiin ruotii vanhuuteen olennaisesti kuuluvaa yksinäisyyttä ja luopumisen pakkoa säkenöivästi, ilman kyynelehtivää paatosta. Lähestymistapa on älykkään lohduttava jokaiselle vastaavaa rajapyykkiä lähestyvälle.

Elokuvan päähenkilö on ansioitunut veteraaninäyttelijä Gilbert, joka paistattelee estradilla Eugene Ionescon absurdin farssin ( Kuningas kuolee ) nimiroolissa. Esityksen päätyttyä miehelle ilmoitetaan hänen vaimonsa, tyttärensä ja vävynsä kuolleen tapaturmassa.

Gilbertin huollettavaksi lankeavasta tyttärenpojasta huolimatta hän hukuttaa surunsa parrasvaloihin entisellä ahkeruudella. Jokapäiväiset tavat ja tottumukset toistuvat tutulla rutiinilla, vaikka lähisukulaisten lisäksi Gilbert kadottaa paljon muutakin. Silti hän hallitsee menettämisen taidon kadehdittavalla tyyneydellä.

Ikuisia
peruskysymyksiä

Manoel de Oliveira on valinnut filosofisen elokuvansa kirjallisiksi sitaateiksi Ionescon ohella Shakespearen Myrskyn ja James Joycen Odysseuksen . Jälkimmäisestä muuan amerikkalainen ohjaaja ryhtyy purkittamaan filmiversiota, johon Gilbertiä lyhyellä varoitusajalla pyydetään mukaan. Prosperoon verrattuna rooli on pieni, mutta tarpeeksi vaativa maineestaan tinkimättömän näyttelijän hyväksyttäväksi. Viihteellisiin kompromisseihin lankeamaton maestro huomaa vihdoin hukanneensa jotakin korvaamatonta, kun hän ei pysty tiukassa aikataulussa lunastamaan lupauksiaan.

Menen kotiin on ulkoisilta mitoiltaan tarkoin rajattu elokuva. Silti Pariisiin sijoittuva tragikomedia koskettelee ikuisia peruskysymyksiä liioittelematta ja ääntä korottamatta. Suppeissa puitteissaan se pohtii viitseliäämmin henkisen kapasiteetin ja luovuuden hiipumista kuin monet suurmiesten mahtipontiset elämäkerrat.

TAPANI MASKULA

Menen kotiin . Ohjaaja: Manoel de Oliveira. (Diana).