Dirty Pretty Things - sydämet viemärissä

Runsaat kolme vuosikymmentä elokuvia Englannissa ja Amerikassa hiukan hapuillen ohjannut Stephen Frears on konkari, jonka ura 1980-luvun Hollywoodissa näytti vankasti nousujohteiselta. Sitten tuli talouslama, keskisuurten tuotantojen määrää karsittiin rapakon takana kovalla kädellä ja Frearsin täytyi tyytyä kotimaansa kengännauhanbudjetteihin pysyäkseen leivissä. Ohjaajana hän edustaa samaa sukupolvea kuin vaikkapa maanmiehensä Ken Loach, mutta viimeksi mainitun tyylillisen tinkimättömyyden rinnalla Frearsin ailahtelevat tunnelmapalaset ovat tietoisesti suuntautuneet kaupallisempiin kompromisseihin.

Edellä mainittu Frearsille epäedullinen vertailu tulee väistämättä mieleen katsellessa hänen viimeisintä ohjaustyötään Dirty Pretty Things, sillä sen asetelma kaipaisi juuri Loachin filmeistä tuttua arkirealistista käsittelyä.

Elokuvan päähenkilö on Lontoossa laittomasti työskentelevä nigerialainen lääkäri, joka päivisin toimii taksikuskina ja öisin päivystää hotellin vastaanottotiskin takana. Hän majailee tilapäisesti samassa hotellissa siivoojana ahertavan turkkilaisen turvapaikan hakijan luona ja molemmat pimeään työvoimaan kuuluvat sivulliset kiintyvät vähitellen toisiinsa.

Vastaavasta köyhien maahanmuuttajien kyynisestä riistosta ja keskinäisen ystävyyden lujittumisesta Loach on tehnyt monta vavahduttavaa filmiä, mutta lukuun ottamatta Roddy Doylen romaaneihin perustuvia dublinilaiskuvauksia Frears ei ole liikkunut brittityöläisten slummeissa Thatcherin pääministerikauden jälkeen.

Ohjaajalla ei ole oikeaa hajua sikäläisen pakolaispolitiikan syistä eikä seurauksista ja siksi hän muokkaa yksinäisten ihmisten epätoivosta vuoronperään sekä piinaavaa jännäriä että pelastavaa romanssia. Hotelli osoittautuu passittomien ihmisten elintensiirroilla rahaa jauhavaksi teurastamoksi, röyhkeän johtajan alistaessa mielin määrin naispuolista palveluskuntaansa seksiorjikseen. Vessanpöntöstä löytyvä sydän kiteytyy elokuvan sisällön keskeiseksi symboliksi.

Jännitysfilminä Dirty Pretty Things kadottaa tiukan otteensa tarinan puolivälissä uskottavuusongelmien takia. Vaikka ohjaajalla on silmää miljöön yksityiskohdille, niin kulissiksi valitusta siistin kodikkaasta turistiympäristöstä ei raaputeta näkyviin julmiin tapahtumiin johtavaa rumaa kääntöpuolta kuten esimerkiksi Neil Jordanin mainiossa, samankaltaisesta hyväksikäytöstä kertovassa Mona Lisassa (1986).

Jos teoksesta puuttuu juonelle välttämätön paheellisen alamaailman ilmapiiri, niin vähintään yhtä totaalisesti Frears unohtaa sankariparin lemmentarinaa valaisevat inhimilliset luonteenheikkoudet. Hotellissa asiakkaitaan hoiteleva afrikkalainen huora ja ovella ärhentelevä siivoton portieeri ovat huumorintajuisina sivuhenkilönä paljon särmikkäämpiä kuin unelmiaan hellivä neitsyt tai moraaliltaan horjumaton musta pyhimys.

Stephen Frears on liian kiltti ja silotteleva ohjaaja näin ankaralle aiheelle. Ihmisten oikeutta tasapuoliseen kohteluun korostavat teemat murtautuvat filmissä silti esiin omalla painollaan vaikka kokonaisuuden palaset eivät aina loksahda tyydyttävästi paikoilleen. Ihmisyyttä kunnioittavilla asenteillaan Dirty Pretty Things edustaa hyväksyttäviä pyrkimyksiä normaalissa viihteen valtavirrassa ja siksi elokuvalle on valmis antamaan paljon anteeksi.

TAPANI MASKULA

Dirty Pretty Things. Ohjaaja: Stephen Frears. (Kinopalatsi 4).