Huumoria Hitlerin varjolla: Diktaattori

Adenoid Hynkel (Charlie Chaplin) ja Benzino Napalon (Jack Oakie) Chaplinin klassikossa Diktaattori.
Adenoid Hynkel (Charlie Chaplin) ja Benzino Napalon (Jack Oakie) Chaplinin klassikossa Diktaattori.

Vuonna 1940 ensi-iltansa saanut Diktaattori merkitsi tärkeää esteettistä ja poliittista linjanvetoa Charles Chaplinin ainutlaatuisella uralla. Ensimmäistä kertaa hän vuoropuhelua hyödyntävässä komediassaan joutui tietysti tekniikassa poikkeamaan aikaisemmista puhtaasti pantomiimin varaan rakennetuista farsseistaan. Silti paljon olennaisempaa on kiinnittää huomiota teoksen perusviritykseen, jossa vakavat juonteet varjostavat Chaplinille tyypillistä valoisaa elämänuskoa.

Kuten useimmille yhteiskuntamoraalista huolestuneille taiteilijoille myös hänelle toinen maailmansota muodostui yllätykseksi ja järkytykseksi. Sen jälkeen elämänmeno ei voinut enää jatkua entisillä huolettomalla raiteilla edes hupailuissa. Tuoreutensa hyvin säilyttänyt Diktaattori on muistutuksena kulttuurin velvoitteista tuotu taas valkokankaille ranskalaisten restauroimana laitoksena.

Diktaattorissa Chaplin vielä pettymyksestään huolimatta antaa vallan optimismille ja luottaa ihmiskunnan sivistykseen - se on hänen viimeinen elokuvansa, jonka loppua voidaan pitää jotakuinkin onnellisena. Mikäli asettaa vastakkain suuren yleisön silloiset konservatiiviset ennakko-odotukset ja filmin radikaalin irtautumisen tekijänsä rakastetusta kulkuriromantiikasta, täytyy Diktaattoria yhä arvostaa sangen rohkeana elokuvana.

Suvereeniin tapaansa Chaplin hurmasi katsojat uudistuneenakin ja sai ihmiset kuuntelemaan tunteenomaista rauhanjulistusta järjettömän joukkotuhon keskellä. Vastuullisena taiteilijana hän tajusi tehtäväkseen asettua puolustamaan humanismia ja demokratiaa tilanteessa, jossa kokonaiset kansat sekä ihmisrodut haluttiin hävittää maankamaralta. Vaikka elokuvalla ei enää ole vastaavaa asemaa mediakentässä, en silti usko kenenkään nykypäivän filmintekijöistä ottavan yhtä suurta taloudellista riskiä heittäytyä poikkiteloin massahysterian tielle.

Historian valossa voidaan jälkikäteen vain hämmästellä miten lähelle maaliaan Chaplin omaantuntoon vetoava satiirilla osui vaikka hänellä ei ollutkaan filmiä valmistaessaan tarkistettua tietoa Saksan sisäisistä oloista. Jos Chaplin olisi aavistanut esimerkiksi keskitysleirien tarkoituksen juutalaiskysymyksen lopullisena ratkaisuna, elokuvan painotukset luultavasti poikkeaisivat nykyversiosta ja diktaattori Adenoid Hynkelistä tai Mussolinia irvivästä Benzino Napalonista piirrettäisiin häijymmät karikatyyrit.

Hitlerin julkisuudessa omaksuma fanaattinen esiintymistapa oli Chaplinille herkullinen pilailun kohde, mutta roolihahmon huvittavuutta ei silti koskaan paisutella liikaa tai hämärretä sillä filmin inhimillistä arvokkuutta.

Esimerkiksi elokuvan kaksi huikeaa pantomiiminumeroa - juutalaisparturi suorittaa asiakkaalleen parranajon Brahmsin unkarilaisen tanssin tahdissa ja valloituksista haaveileva Hynkel tanssii maapallon kanssa - ovat lajissaan kiistatta klassisia kohtauksia. Ne eivät kuitenkaan syrjäytä Diktaattorin koskettavinta jaksoa, Chaplinin kuuden minuutin mittaista vetoomusta veljeydestä kaikille maailman ihmisille elokuvan lopussa.

Ymmärrän hyvin Hitlerin raivon hänen oivallettuaan kuinka taitavasti yhdennäköisyyttään hyödyntäen Chaplin valjasti natsityrannin vastapropagandan palvelukseen.

TAPANI MASKULA

Diktaattori. Ohjaaja: Charles Chaplin. (Thalia).