Jadeskorpionin kirous

Woody Allen ei suostu ikääntymään viisaasti, vaan näyttelee edelleen rooleja, jotka kuuluisivat häntä nuoremmille näyttelijöille.
Woody Allen ei suostu ikääntymään viisaasti, vaan näyttelee edelleen rooleja, jotka kuuluisivat häntä nuoremmille näyttelijöille.

Yhä useammat amerikkalaiset nykyohjaajat tunnustautuvat 1940-luvulla valmistuneiden elokuvien ihailijoiksi. Silloin Hollywood eli viimeistä loistokauttaan, studiot työskentelivät täydellä kapasiteetilla ja kaikki filmit saivat paljon katsojia. Ohjaajat saattoivat tuolloin keskittyä vain omiin tehtäviinsä kun kitkattomaksi rasvatussa koneistossa jokainen huolehti osuudestaan ja puhalsi ryhmässä samaan hiileen.

Tänään esimerkiksi yksikään käsikirjoittaja ei enää viitsi laatia yhtä täyteläisiä vuoropuheluja, koska tuotantoon menevät simppelit juonet eivät tarvitse luonnekuvia vaan pelkkiä karikatyyrejä. Niinpä keskinkertainenkin yli puolivuosisadan takainen viihdejuttu tuntuu kirjallisesti rikkaammalta kuin improvisoitua katukieltä jäljittelevät nykypäivän filmit.

Ohjaaja änkesi
itse pääosaan

Woody Allen ehti paljastaa ennen Jadeskorpionin kirouksen ensi-iltaa, että hän halusi tehdä komediasta romanttisen roolipilailun Howard Hawksin ja George Cukorin hengessä. Vanhanajan nopeatempoista notkeutta tavoittelevan elokuvan ensimmäinen perusvirhe olikin ohjaajan päätös näytellä myös teoksen tärkeintä henkilöhahmoa.

En tiedä koska Allen on viimeksi vilkaissut itseään peilistä, vaikka miehen pitäisi muutenkin hoksata fyysisen olemuksensa riittämättömyys kyseisten mestarien lanseeramien hurmuritähtien manttelinperijäksi. Film noirin sankareina hiippaili toki usein pienikokoisia (Alan Ladd, Dick Powell) tai rumia (Edward G. Robinson, Robert Ryan) vaateripustimia, mutta Allenin ikävuodet ylittävät jo näissäkin malleissa uskottavuusrajat.

Jadeskorpionin kirous kertoo nuhjuisesta vakuutusvirkailijasta ja hänen toimistonsa saneeraajaksi palkatusta kipakasta naiskollegasta, jotka yökerhossa joutuvat roistomaisen taikurin hypnotisoimiksi. Tietyn avainsanan puhelimessa lausumalla fakiiri kykenee komentamaan molemmat uhrinsa suorittamaan koruvarkauksia, joista he eivät myöhemmin muista häivähdystäkään.

Työpaikallaan keskenään toraileva parivaljakko koettaa ymmällään selvittää näitä rikoksia, aavistamatta vaeltavansa öisin unissaan meedion vallassa paitsi tahattomina lainrikkojina myös tulisesti toisiinsa rakastuneina.

Kuin rupsahtanut
namusetä

   Red Skeltonin, Bob Hopen tai Danny Kayen kaltaiset suupaltit tehtailivat suosionsa huipulla vastaavia farsseja liukuhihnalta, mutta heidän tekeleissään mitkä tahansa hölmöilyt kuitattiin painamalla ronskisti kaasupoljinta ja lisäämällä toimintaan lisää kierroksia. Näihin lapsenomaisiin törmäilijöin verrattuna Allen on vanha neuroottinen hössöttäjä, joka näyttää rupsahtaneelta namusedältä pitkäsääristen kaunokaisten piirittämänä.

Hän lienee valinnut filmin muihinkin miesrooleihin vain pyyleviä kaljupäitä lieventääkseen sen perverssiä atmosfääriä hoksaamatta samalla luopuvansa myös itseironiansa viimeisistä rippeistä. Kalastaessaan yleisön myötätuntoa muka välkyllä viisastelullaan Allen jarruttaa koko elokuvaa säälittävän ponnettomin ja narsistisen elkein.

Kärttyisän miehen
tuijottavaa äksyilyä

Jadeskorpionin kirous edustaa ulkoisilta puitteiltaan taattua Woody Allenia: sävytetty lavastus, hivelevä taustamusiikki ja mutkikas tarina nivoutuvat konseptiin hiottuina, yksityiskohdiltaan asiantuntevasti epookkia tukevina elementteinä. Tyytyväinen olotilan ikuisena epäilijänä ja hirtehisen huumorin harrastajana häneltä kuitenkin toivoisi näitä nostalgiapaketteja terävämpiä luotauksia amerikkalaisen kulttuurin ilmiöihin. Tyylikkään pintasilauksen alta Jadeskorpionin kirouksesta paistaa läpi kärttyisän miehen taaksepäin tuijottava äksyily. Miksi ihmeessä jenkkikoomikot eivät koskaan suostu ikääntymään viisaasti ja arvoaan vastaavasti?
TAPANI MASKULA

Jadeskorpionin kirous. Ohjaaja: Woody Allen. (Diana).