Riisuttu
kirja
Tumppi Varonen: Sottopassaggio. LampLiteLtd 2009. 229 s.
Mahdollisimman vähälle mediahuomiolle jäävät ne kirjat, jotka puhuvat siitä Suomesta, joka työnnetään ekonomis-kliinisestä suorittajajulkisivusta pois. Sellainen kirjallisuus saattaa käsitellä niinkin ylväitä teemoja kuten sosiaalipalveluja, työttömyyspäivärahaa, sairaseläkettä ja pätkätöitä.
Tumppi Varosen kirja Sottopassaggio sijoittuu samaan maastoon kuin Arto Salmisen jyräävät kovaelmat (ei kuvaelmat), sekä Pasi Lampelan loistavat novellikokoelmat. Kirjailijoita ja tekstejä yhdistää myös se, ettei niitä ole käsitelty Kirsi Pihan maisematauluisessa lukupiirissä.
Kirjakerhoja ja lukupiirejä yhdistää sama konsensusproosan koiramainen nuoleskelu ja kollektiivinen, keskiluokkainen sisäsiisteys. Niiden brezneviläinen sensuuri ulottuu muuan muuassa sellaisiin sanoihin kuin kusilaari, kura, hepatiitti, puliukko, akka tai siivooja. Näitä sanoja Tumppi Varonen viljelee ilolla.
Varonen kuvaa niin inhorealistisesti lähi- ja sairaanhoitajien arkea, ettei kateeksi käy. Raskas vuorotyö kamalien sairauksien ja ihmiseritteiden keskellä saa idealistisimmankin lukijan kyseenalaistamaan luojansa, elämän orvokkimaisen kauneuden ja muut mansikkamäet.
Kuvaus vyöruususta käy satavuotisesta kidutuksesta, vaikka sitä on vain sivun verran.
Muuten leikeromaani etenee stadin poljennolla epäromaanimaisesti. Kirja on kuin pitkä epikriisi hoito- ja palvelualan väsyttämistä ihmisistä, jotka ovat enemmän tai vähemmän hukassa itsensä kanssa. Vertauskuvana kirjan ihmiskohtaloille, ajan armottomuudelle ja kaiken olevan suurelle julkeudelle käy seuraava ote kirjasta: ”Rikkinäiset pistokkeet häpesivät nurkissa. Niistä sai kuitenkin virtaa.”
Jokainen kirja johon ei kuulu lopun alentava katharsis, on onnistunut taideteos.
