• Tie. Ohjaaja John Hillcoat. Kinopalatsi 7. K15, 1 h 52 min.
Maailma on tuhoutunut. Syytä ei kerrota katsojalle, mutta eipä sillä ole väliäkään. Tärkeämpää Cormac McCarthyn Pulitzer-palkittuun romaaniin perustuvassa Tiessä ovat seuraukset: yksitoikkoisen harmaa maasto, jossa pystyynkuolleet puut kaatuilevat eikä mistään kuulu elämän ääniä. Taustalla jylisevät ukkosmyrskyt ja maanjäristykset. Yhteiskunta on romahtanut, ja henkiinjääneet selviytyvät kitisten kuolevalla planeetalla miten parhaaksi näkevät.
Tässä ikävässä ympäristössä vaeltavat myös mies (Viggo Mortensen) ja poika (Kodi Smit-McPhee). Suuren tehtävän sijasta tarkoituksena on yksinkertaisesti päästä etelämpään talvea karkuun. Nälkäkuoleman ja sairauden lisäksi uhkana ovat zombie-elokuvamaisia sävyjä mukaan tuovat raa’at kannibaalijengit.
Poika on syntynyt juuri arvoituksellisen katastrofin jälkeen, eikä tunne muuta todellisuutta. Isää kuitenkin vaivaavat muistot paremmista ajoista. Hän yrittää pitää yllä sivistyksen soihtua ja kasvattaa poikaa yhdeksi ”hyvistä tyypeistä”. Vastavuoroisesti poika pitää yllä miehen inhimillisyyttä.
Kahden näyttelijän
elokuva
Tien virkistävimpiä puolia on sen irtautuminen postapokalyptisten elokuvien suosimasta toimintasankaruudesta. Mies ja poika ovat haavoittuvaisia, pikemminkin uhri- kuin sankarimateriaalia. Miehellä on toki ase, mutta sen kaksi luotia on varattu pyssysankaroinnin sijasta armeliaan itsemurhan tekemiseen.
Viggo Mortensen ja Kodi Smit-McPhee kannattelevat kahteen pekkaan harteillaan lähes koko elokuvan painoa – ja melko onnistuneesti. Mortensenista välittyy sopiva sekoitus epätoivoa, päättäväisyyttä ja huolta rakkaasta lapsesta. Suurisilmäinen Smit-McPhee taas on harvinaisen vähän ärsyttävä lapsinäyttelijä.
Mainion pikkuroolin tekee vanhaa puolisokeaa miestä esittävä Robert Duvall. Myös Guy Pearce nähdään lopussa lähes tunnistamattomaksi maskeerattuna.
Charlize Theron näyttelee takaumissa nähtävää vaimoa sinänsä hyvin, mutta hänen läsnäolonsa tuntuu silti heikkoudelta. Itsemurhaan ja lapsensa hylkäämiseen päätyvän vaimon roolia on kasvatettu ilmeisesti tähtinäyttelijän valkokangasajan vuoksi liikaa. Se ei olisi ongelma, jos vaimo olisi muutakin kuin miehen muisto, josta on päästettävä irti. Tällaisenaan hahmo kuitenkin jää sentimentaaliseksi turhakkeeksi, vaikka aineksia olisi ollut syvempäänkin tutkielmaan luovuttamisesta.
Hienon ankea
ilme
Tien visuaalinen ilme on kiehtovan ankea – tarinan tavoin synkänkaunis. Mustuneet puunrangat ja salamoiva taivas sekoittuvat roskiin ja kaikkialle tarttuvaan likaan. Ihmiset näyttävät saastaisine toppatakkeineen, jalkariepuineen, huonoine hampaineen ja ostoskärryineen omituisen tutuilta. Aivan kuin pummilauma olisi vallannut maailman.
Nick Caven musiikki sen sijaan on pienoinen pettymys. Ääniraita koostuu enimmäkseen tavanomaisesti tunnelmoivasta pianonpimputuksesta. Ratkaisu tuntuu omituiselta, sillä Cave jos kuka olisi varmasti kyennyt korostamaan Tien mielipuolista tunnelmaa omalla häiriintyneellä musiikillaan, tehden siitä paremman elokuvan.
Ei Tie nytkään ole missään nimessä huono, mutta tietty viimeinen puristus siitä jää puuttumaan. Miehen ja pojan suhdetta kuvataan täysin kelvollisesti, mutta elokuva ei kosketa syvältä, kenties vieraannuttavan harmaan painajaismaailman tähden. Jatkuva synkistely käy jopa hieman yksitoikkoiseksi.
Ohjaaja John Hillcoat ei ole myöskään aivan onnistunut päättämään, haluaako tehdä taide-elokuvan vai perinteisemmän Hollywood-pläjäyksen. Lopputuloksena Tie ei ole oikein kumpaakaan, eikä liioin tyylilajien saumaton yhteensulauma.
