• Philip Roth: Tuohtumus. Suom. Arto Schroderus. WSOY 2009. 201 s.
Philip Rothin vimma ei ota laantuakseen. Vaikka mestarin mittarissa on jo 76 ikävuotta, kirjoitustahti sen kuin kiihtyy. Viimeisen kymmenen vuoden aikana kirjailija on julkaissut peräti yhdeksän romaania, joukossa sellaiset merkkiteokset kuin Amerikkalainen pastoraali (suom. 2000) ja Salajuoni Amerikkaa vastaan (suom. 2005). Ensin mainittu palkittiin Pulitzerilla, ja muutenkin Roth on korjannut melkein kaikki kirjalliset palkinnot. Nobel vain puuttuu – toivottavasti kirjailija korjaa senkin ennen kuin tuoni hänet….
Rothin kirjoitustahdilla laatu ei voi tietenkään pysyä tasaisena, mutta vähintäänkin kiinnostavia ovat myös kirjailijan pienimuotoiset välityöt, joita hän on ottanut tavakseen julkaista laajempien kulttuurianalyysiensä lomassa. Uusin suomennos Tuohtumus on juuri tällainen vasemman käden välityö, ei mestariteos mutta kiinnostava.
Eletään vuotta 1951, ja Yhdysvallat sotii toista vuottaan Koreassa. Marcus Messner on newjerseyläinen juutalaisnuorukainen, ahkera, tunnollinen ja opinnoissaan menestyvä. Elämä sujuu muuten mallikkaasti, mutta Marcus ei tule oikein juttuun lihakauppiaana työskentelevän isänsä kanssa.
Kohtalokkaat
erheet
Isän mukaan ”elämässä pienimmälläkin harha-askeleella voi olla traagiset seuraukset”, ja niinpä hänen ylisuojelevuutensa saa Marcuksen lopulta karistamaan kotikaupunki Newarkin pölyt jaloistaan. Hän kirjoittautuu erittäin konservatiiviseen ohiolaiseen collegeen, jossa hän päättää keskittyä ainoastaan lukuhommiin. Silmissä häämöttää lakimiehen ura.
Päällisin puolin Tuohtumus vaikuttaa kokolailla tavalliselta nuoren miehen kehityskertomukselta ja kertojaminä Marcuskin melko kuivalta ja naiivilta tyypiltä.
Tosiasiassa hänellä on kuitenkin salainen suunnitelma: hän uskoo college-tutkinnosta seuraavan luutnantin arvon takaavan hänelle paremmat mahdollisuudet selvitä hengissä Koreassa.
Isä-Messnerin pelko pienten harha-askelten seurauksista tuo mieleen antiikin tragedian ”kohtalokkaan erheen”, ja itse asiassa Tuohtumus onkin puhdasoppinen tragedia. Vaikka Marcus kuinka yrittää elää traagisen sankarin tapaan kunnolla ja tehdä oikeita valintoja, hän tekee pari kohtalokasta erhettä.
Hän sortuu ensinnäkin harjoittamaan suuseksiä vapaamielisen opiskelijatytön kanssa, mikä mullistaa neitsytnuorukaisen arvomaailman. Lisäksi hän nousee kapinaan dekaania vastaan arvostelemalla collegen kristillistä jumalanpalveluspakkoa. Erheillä on Marcuksen elämälle traagiset seuraukset joskin antiikin aikana sankarin sortuminen johtui jumalista ja kohtalosta, Marcuksen kohdalla puolestaan 1950-luvun alun tiukkapipoisesta moraalista ja kristillisten normien hallitsevuudesta.
Nykymenon
kritiikkiä
Rothin kritiikki kohdistuu siis aikakauden ahdasmielisyyteen, mutta viime kädessä kyseessä on kuitenkin yksilön tragedia. Marcus on kirjailijan ikätoveri, joten on mahdollista, että Roth on halunnut näin kirjoittaa jonkun muinaisen ystävänsä muistokirjoituksen. Tai sitten hän vain muistelee omia opiskelukokemuksiaan.
Roth on läpi tuotantonsa osoittautunut mestariksi löytämään yhtäläisyyksiä Amerikan menneisyyden ja nykyisyyden välillä, kritisoimaan nykymenoa menneisyyden kautta. Niinpä collegen rehtorin oikeutettu jyrähdys opiskelijapoikien rynnättyä kännipäissään tyttöjen asuntolaan ryöstämään näiden pöksyjä voisi kaikua tänäkin päivänä minkä tahansa amerikkalaiscollegen käytävillä: ”Ymmärrättekö te lainkaan, kuinka etuoikeutettuja te olette, kun voitte olla täällä katsomassa jalkapalloa lauantaisin, sen sijaan että olisitte siellä ammuttavina lauantaisin, ja maanantaisin, tiistaisin, keskiviikkoisin, torstaisin, perjantaisin ja vielä sunnuntaisinkin?”
