• Alaa al-Aswani: Yacoubian-talon tarinat. Suom. Sampsa Peltonen. WSOY 2009. 287 s.
Tiedotusvälineissä keskustellaan silloin tällöin länsimaisen demokratian ja islamilaisen maailman arvoista, vaikka voisi luulla, että loogisesti luontevamman vastaparin muodostaisivat demokratia ja teokratia. Tai kristityt ja muslimit.
Tätä epäsymmetriaa kutsutaan yleensä ”kulttuurien väliseksi dialogiksi”, mikä ehkä osoittaa, että egyptiläisen kirjailija Alaa al-Aswanin lehtihaastatteluissa mainitsema keskustelutapa on omaksuttu idästä länteen sellaisenaan. Yhden puolen vikoja tai kahden välisiä eroja etsitään kansallisista perinteistä ja arjen tottumuksista ikään kuin kulttuuri ja yksityiselämä olisivat olemassa ilman vallitsevaa poliittista järjestelmää, josta enimmäkseen vaietaan.
Al-Aswanin kotimaassa valtavaksi myyntimenestykseksi noussut Yacoubian-talon tarinat on makuuhuoneisiin kurkistaessaan uskallettu, mutta sen sijaan vallan kritiikki tyytyy alemman portaan luonnevikoihin ja ylemmän portaan myyttisen kasvottomuuteen.
Pisteliästä
moralismia
Tästä seuraa, että egyptiläinen kuva korruptoituneista virkamiehistä tuntuu jopa pisteliäämmältä kuin suomalainen satiiri, mutta siitä huolimatta tekijän suhteet poliittiseen johtoon näyttävät olevan kunnossa. Ainakin joukko Egyptin hallituksen jäseniä vieraili Yacoubian-talon tarinoista tehdyn elokuvan ensi-illassa.
Al-Aswanilla on kuitenkin näennäiselle ristiriidalle selitys. Egyptissä saa marmattaa mistä tahansa kunhan ei tee asioille mitään. Paljon marmatettavaa al-Aswanilla toki onkin.
Loistonsa menettäneen Art Deco -talon liepeillä kärsittyihin ihmiskohtalohin kuuluvat seksuaalisesti ahdisteltu myyjätär, aiheetta pidätetty opiskelija, joka vasta poliisien kidutuksen jälkeen kääntyy kielletyn islamisti-puolueen jäseneksi, sekä tavanomaisempi joukko kasvonsa kohottaneita porvarisrouvia, elostelevia yläluokan jäseniä ja lahjuksille persoja byrokraatteja.
Suurimman kohun Egyptissä silti aiheutti romaanin homoseksuaali toimittaja-hahmo, vaikka al-Aswani on käyttänyt sensuurin kiertoon kaikkia vanhemmasta länsimaisesta kirjallisuudesta tuttuja keinoja: seksuaalisesti poikkeava ihminen on puoliksi ulkomaalainen, minkä lisäksi hänen himonsa johtaa sisäiseen murheeseen ja kaameaan kuolemaan. ”Yksi tabu liikaa?”, kysyikin Kairossa ilmestyvän Al-Ahramin kirjallisuusliite.
Uskallettua
populismia
Muutoin egyptiläisten kulttuuripiirien al-Aswanille jakamissa kiitoksissa kuultaa enemmän poliittinen samastuminen kuin kaunokirjallinen arvostus. Itse asiassa Antti Tuurin havainto kirjailijoista, jotka tuntuvat oppineen ammattinsa televisiota katsomalla, pätee myös al-Aswaniin.
En myöskään lähtisi vertaamaan kirjaa rakenteen perusteella nobelisti Naquib Mahfouzin rehevään Midaqq-kujaan (1947), vaikka sellaistakin on ehdoteltu. Ennemmin al-Aswanin sukkela tapa siirtyä kaksinaismoraalin soimauksesta ihmisten ”likaisiin salaisuuksiin” ja takaisin morsiamen ”puhtauteen” toi mieleen Grace Metaliouksen kutkuttavasti hurskastelleen Peyton Placen (1956).
Tässä mielessä Yacoubian-talon tarinoiden uskallettu aihepiiri varmasti ”avaa egyptiläistä kirjallisuutta länteen”, kuten Al-Ahram myös kirjoitti, mutta esteettisten tyylikeinojen ja moraalisten arvostusten tasolla se länsi tuntuu jo melko kaukaiselta.
