• Nuoret 2009 -näyttely Helsingin taidehallissa (Nervanderinkatu 3) 6. tammikuuta 2010 asti.
Teosvyöry nuorten näyttelyyn oli valtava. 1 246 teoksesta valittiin 70 maalausta, veistosta, installaatiota sekä video- ja ääniteosta. Valokuvaaja Stefan Bremerin johtaman juryn seulan läpäisi vain viisi prosenttia hakijoista eli 62 alle 35-vuotiasta tekijää. Tähän lajissaan ainutlaatuiseen näyttelyinstituutioon kohdistuu kovia paineita, joita myös taidekoulutuksen runsaus ylläpitää.
Vaikka jokaiselta on enintään kaksi teosta, kokonaisuus on tasapainoinen ja rikas, ehdottomasti näyttelykauden helmiä. Ripustus luo oivaltavaa dialogia samanhenkisten tekijöiden kesken.
Kun raja on johonkin vedettävä, monta hyvää teosta jäi ulkopuolelle. Näyttely antaa kuitenkin viitteitä nuorten taiteilijoiden huomion kohteista.
Selkeästi vahvistuva signaali liittyy niin ihmisyyden kuin koko ekosysteemin järkkymiseen. Osallistuminen on taas kuvan vahvaa ydintä, ei kuitenkaan 1970-lukulaisena kapeana realismina, joka jyräsi taidekenttää näiden nuorten ollessa esikouluikäisiä. Ajattelu on universaalimpaa ja ekologiset painotukset ovat selkeästi esillä.
Näyttelyssä voi ryömiä vaikka Konsta Ojalan Igluun pingviinien seuraksi katsomaan videoita olleesta elämästä. Iglu on lämpenemisen kestävää maalattua saumavaahtoa, varmuuden vuoksi.
Yliarvostettu
inhimillisyys
Maapallon ja ihmisyyden tilaa käsitellään monella tasolla. Henkistä alennustilaa kommentoi heti sisääntulossa Pii Anttilan PiiMii-roskalehti-installaatio. Skandaalilehden formaattiin tehty PiiMii parodioi lajityypin sisältöjä paljastaen ne odotusarvon mukaisesti ontoiksi, kun julkisuuden aura on poistettu. Ikävä vaan, että tosielämä, skandaalilehtien white trash, ylittää joskus oikeastikin mielikuvituksen rajat.
PiiMiin energisoimana odotin, että myös tosi-tv olisi jossain muodossa mukana. Erehdyin. Kenties aihepiiri on liian lähellä tai nuoret taiteilijat eivät katso televisiota.
On tyydyttävä näyttelyn videohuoneen antiin. Mitään viihdyttävää sekään ei tarjoa, ei varsinkaan Satu Leppäsen ja Mikko Tapion lyhyt animaatio Rankka päivä. Se on makaaberia ja rajua (perhe)väkivallan käsittelyä ja hyvin ajankohtainen tulokulma aggressiokeskusteluun. Rankan päivän valossa inhimillisyys menestymisen maailmassa todellakin on yliarvostettua.
Kuin juryn tai taiteilijoiden yhteisestä sopimuksesta iloisuus ja onnellisuus ovat sopimattomia mielentiloja. Ihmiset ovat poissaolevia tai jotenkin eksyksissä, vailla yhteyttä toisiinsa. Turkulaisen Sirpa Särkijärven kookkaissa Turhan Tärkeys -sarjan maalauksissa juhlahetken jäätävä eleganssi on ladattu kolkoilla väreillä. Katsoja on tilanteessa ulkopuolinen tarkkailija. Avoimeksi jää minkä suuremman kertomuksen osia kohteet ovat.
Katseen korkeudelle nostetut mustaan huppuun verhoillut kipsipäät eli porilaisen Laura Liljan teoskokonaisuus Sankarit herättää myös monia mielleyhtymiä. Klassiset ihanteet yhdistyvät nykyhetkeen. Keitä nämä mykät sankarit ovat, mitä huppu peittää, ovatko he uhka vai kanssakulkijoita? Sankarit-teokseen kätkeytyvä heikko signaali muukalaisuudesta ja toiseudesta vahvistuu viimeistään sitten kun taidekoulutukseen hakeutuu näkyvämmin kolmannen ja neljännen polven maahanmuuttajia.
Kurssit nousussa
ainakin hetken
Tekijöiden luontosuhde on vähintään kriittinen. Atte Uotilalta mukana on Mäntän kuvataideviikoillakin nähty installaatio Ruohonjuuritasolla, jossa nurmikko on korkealla lautarakennelman päällä, turvassa ihmiseltä. Kuin hiljaisena hätähuutona sen lähistöllä on Henna Jorosen installaatio Maisema, lattialle pieniksi palasiksi murentunut maalaus. Vieressä Ari Pelkonen tutkii linjakkaasti maiseman rajuja leikkauksia puupiirroksessaan Risteys. Se toi hänelle Maecenas-killan dukaattipalkinnon.
Maisema on myös muiden tekijöiden käsissä väline. Vaihteeksi maalarina esittäytyvä Tamara Piilola on mukana teoksellaan Suo. Kaikessa runsaudessaan se on toteutukseltaan hyvin epäsuomalainen mielenmaisema ja vei ajatukset Technicolor-elokuvien värimaailmaan.
Vahvistuvia tulevaisuuden ilmiöitä on nykyteknologiaa hyödyntävä taide, joka rakentuu jatkuvalle prosessille ja reagoi ympäristöönsä. Kuuluvin ja näkyvin niistä on turkulaisen Benjamin Orlowin teos Business as usual. Siinä kaksi jättiläispuhallinta imee tai puhaltaa ilmaa pörssikurssien nousun ja laskun mukaan. Puhuri on välillä melkoinen.
Jos pitäisi valita yksi ainoa näyttelyä kuvaava teos, poimisin Noora Nio-Jussin vahvan, hetkeen tarttuvan maalauksen Auringonpalvojat IV. Nio-Jussin uimarannan liikakansoittaa kasvoton ihmismassa. Se ei houkuttele. Myös meri on kaikessa sinisyydessään enemmän uhkaava kuin kutsuva.
