Kulttuuri

Mies jolla on maine

P
utte Wilhelmsson on mies, jolla on maine. Hän on sitä katoavaa kriitikkolajia, jonka arvosteluja kirjailijat lukevat kämmenet hikisinä. Nyt Turun Sanomienkin sivuilta tutun miehen viiltoja on koottu kirjaksi.

Esseekokoelmansa Turmio ja perikato (Savukeidas) aluksi Wilhelmsson siteeraa Walter Benjaminia: ”Kiittämisen vaara: kriitikko menettää luottonsa. Jokainen kiitos on strategisesti katsottuna avoin takaus. Kirjakritiikin on perustuttava ohjelmaan. Immanentti kritiikki voi johtaa yksittäisiin onnekkaisiin tuloksiin improvisoidessaan mittapuunsa itse teoksesta. Mutta ohjelma on välttämättömämpi.”

Pitääkö arvostelijalla olla ohjelma?

– Ei. Se riittää, että on kriteerit, joita noudattaa johdonmukaisesti ja jotka käyvät ilmi tekstistä. Se taas ei tarkoita sitä, että aina haukkuu tai kiittää samoja kirjailijoita, vaikka johdonmukaisuus voi käytännössä niinkin ilmetä. Lyhyesti sanottuna kriitikon tehtävä on esitellä teos ja arvioida sen merkittävyyttä.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

W
ilhelmssonin 20-vuotista kriitikonuraa juhlistavan kirjan toisessa motossa Samuel Johnson toteaa, että ”niiden, jotka tahtovat valvoa ihmiskunnan makua ja moraalia, tulee havaita harhaiset yritelmät ja erottaa arvokas siitä joka olkoon olemassa vain armeliaisuuden tähden”. Sekään ei ole Wilhelmssonin huoneentaulu.

– Motot eivät kerro perusteistani kriitikkona. Ennemminkin olen käyttänyt mallinani Tapani Maskulan armotonta ja täsmällistä kirjoittamistyyliä. Hänen kritiikkinsä tosin kohdistuivat elokuvataiteen mestareihin ja Hollywoodin upporikkaisiin hanslankareihin, jotka ovat aika erilaisia kirjoittamiskohteita kuin vaikkapa esikoisromaania kirjoittava suomalainen nuori historian opiskelija.

– Ensimmäinen kotimainen kirjailija, jonka arvioin Uuteen Suomeen, oli Finlandia-voittaja Erno Paasilinna, suunnilleen seuraava oli Sirpa Kähkönen. Kun myöhemmin luin, että esikoiskirjailijaa oli tämän jälkeen valvottanut kriitikon murhan suunnittelu, painoin mieleen, että tinkimättömyydestäkin voi tinkiä tilanteen mukaan.

W
ilhelmsson tunnetaan paitsi kritiikeistään, myös peräänantamattomasta tavastaan puolustaa väitteitään.

– Kai sitä ihminen voi seisoa sanojensa takana. Ei kriitikko voi kuitata murskaavaa palautetta sanomalla, ettei palautteen antaja ymmärrä vitsiä tai tajua ironiaa tai että tämä suhtautuu tunneperäisesti. Jos omaa näkemystä ei kykene puolustamaan, sitä ei olisi kannattanut kirjoittaa.

Kysymystä, onko hän koskaan joutunut toteamaan erehtyneensä, Wilhelmsson miettii pitkään – ja toteaa, että ei.

– Tilaisuutta ei oikein ole annettu. En tiedä, mistä se johtuu, mutta nimenomaan tutkijoiden palautteet eivät osoita, mikä oli kritiikin virhe, vaan kertovat, että niitä oli ”lukuisia”. Missä? Äärimmäinen esimerkki oli turkulainen poliittinen historioitsija, joka väitti Kanava-lehdessä minun väärentäneen hänen lauseitaan. Ja koska en ollut, hän väärensi todisteen. Ehdotin myös tapaamista, jossa hän olisi saanut toistaa syytteensä päin naamaa, mutta dosentti perääntyi. Jostain syystä keskustelukulttuuri on tällaista.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

– Parempi tapa suhtautua kritiikkiin, joka ei miellytä, oli Tampereen yliopiston mediakulttuurin professori Mikko Lehtosella. Koska erimielisyydet ovat asiakysymyksiä, kriitikko kutsutaan puhujaksi seminaariin.

S
uoranaisia uhkauksia Wilhelmsson ei ole koskaan saanut.

– Tietysti jos näen Arto Paasilinnan tai Jari Tervon WSOY:n glögitilaisuudessa, pidän kaksi metriä turvaväliä tunnelman mukaan. Aikanaan, kun minut kutsuttiin Pirkanmaan kirjailijapäiville pitämään puhetta ja ottamaan vastaan Vaaskivi-palkinto, Jarkko Laine ilmoitti minulle, että fyysinen koskemattomuuteni on taattu, Wilhelmsson nauraa.

– Pohjimmiltaanhan kirjailijat ja freelance-toimittajat ovat luonteenlaadultaan hyvin samanlaisia, kotona kirjoittavia ihmisiä. Iso osa kirjailijoista on itsekin kriitikkoja ja toimittajia. Yliopistojen virkamiehet ovat asia erikseen. Hehän elävät kuolemanvaaraa tuntien ja peläten seuraavaa virantäyttöä tai apurahan saantia. Yliopistolla tunnelma on käsin kosketeltavan pelokas ja raivontäyteinen. Jokainen miettii, mitä voi sanoa ja mitä sanomisesta voi seurata.

Kriitikon palkkiot ovat mitä ovat, mutta Wilhelmsson ei kadu uravalintaansa.

– Arto Melleri kirjoitti 13-vuotiaana kirjeen, jossa pyysi arvostelukappaletta, koska arvostelun kirjoittaminen mistä tahansa on mielenkiintoista. Olen Arton kanssa ihan samaa mieltä.