Kirja
Emilia Kukkala ja
Pontus Purokuru:
Luokkavallan
vahtikoirat. Miten
suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä.
Into. 269 s.
milia Kukkalan ja Pontus Purokurun aktivistisessa mediakirjassa Luokkavallan vahtikoirat kaikki virallinen on valtaa, ja se alistaa ihmisiä aina. Media ei ole enää vallan vahtikoira, vaan se pitää köyhät, opiskelijat, maahanmuuttajat, pätkätyöläiset, feministit, toissukupuoliset ja muut oikeat kansalaiset kurissa.
Kirja sivuuttaa täysin median selkeän moniäänisyyden. Se on äkäinen poliittinen pamfletti, todellisuutta tarkoituksellisesti vääristelevä dokumentti aktivistisesta sokeudesta.
Kirjoittajat nostavat kansalaisen edustajaksi runoilija ja blogisti Ville Luoma-ahon, joka ei kertomansa mukaan löydä mediasta mitään omaan elämäänsä liittyvää. Ei kerrota niistä ihmisistä, jotka eivät myöskään tunnista itseään mediasta, vaan valitsevat asennejulkaisu MV:n.
Kirjoittajat näkevät paljon vaivaa moittiakseen poliitikkoja ja toimittajia, jotka rinnastavat äärioikeistolaiset ja -vasemmistolaiset. Aktivisteja on vain vasemmalla.
Teos on täynnä vihaviestintää kuplan sisältä. Valta on kaikkialla, ja se turmelee, alistaa ja ehdollistaa. Sitä edustavat demokratia vapauksineen, avoin media ja oikeusjärjestelmä.Mutta voiko muuta odottaakaan kirjoittajilta, joista toisen mukaan ”Suomen suurin sisäinen turvallisuusuhka on poliisi” (Purokuru) ja toisen mielestä ”rajavalvonta toimii kuin kieltolaki” (Kukkala).
Kirja edustaa yleisempää uusvasemmistolaista vaistojen kapinaa, jossa viholliskuvat määräävät retoriikan. Ministerit ovat ykköskastia. Muut ovat tuttuja epäiltyjä Matti Apusesta Ulla Appelsinin kautta Atte Jääskeläiseen, Ylen uutisten päätoimittajaan, jonka virhe on siinä, että hän antaa poliitikoille mediatilaa.
Teoksen sankareita ovat kirjoittajat itse, Pressiklubin Janne Zareff, situationistisen taiteen ja sissitoimittamisen rajalinjalla toimivat Susanna Kuparinen ja Jari Hanska sekä kansanvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi.
Kirjoittajat ihmettelevät, miksei enemmän puhuta korporaatioista, todellisista vallanpitäjistä. Hauska lipsahdus sinänsä, koska englannin kielessä suuryrityksiä tarkoittava sana tarkoittaa Suomessa ja Euroopassa työmarkkinajärjestöjä. Niin, miksei puhuta?Kirjan sanoman voi tiivistää lauluriimiin: ”Et sä mua määrää.”. Kaikkia kontrolloidaan. Valta luovutetaan ihmisiltä edustajille. Tosimaailmassa tätä kutsutaan parlamentaariseksi demokratiaksi.
Hetkeksikään Kukkalalle ja Purokurulle ei tule mieleen, että jos suora demokratia toteutuisi, miten heidän marginaalinsa tulisi toimeen vaikkapa isänmaallisten kanssa. Saattaisi tulla valtaa ikävä.
Aivan korvaamaton on kirjoittajien palava halu päästä pakoon ”hyvinvointivaltion yhä savuavista raunioista pursuavaa kontrollia, moraalitaloutta ja valheellisen ’yhteisen hyvän’ etsintää”.
Kirjoittajat eivät hyväksy leikkauksia ja kiristyksiä, eli he puolustavat hyvinvointia, jota ei kuulemma enää ole. Mutta he eivät hyväksy valtaa, jota valtio edustaa.
Kirjoittajille hyviä juttuja ovat tulonsiirrot, maahanmuutto, monikulttuurisuus, queerfeminismi ja hyvinkin hauskalla tavalla myös videopelit, joista valtamedia kuulemma vaikenee. Olisi kiva tietää, mistä valtamediasta nyt puhutaan.
Yhteisen hyvän harhaa vastustavat Kukkala ja Purokuro ovat ideologisesti hyvin lähellä kokoomusnuorten äärilaidan yltiöyksilöllisiä libertaareja. Päästä irti, Isoveli. Et sä mua määrää.
Kari Salminen
