TEATTERI
Kaarinan nuorisoteatteri: HOMO!
Käsikirjoitus Pirkko Saisio,
musiikki Jussi Tuurna,
ohjaaja Heini Vahtera, lavastus
Sini Kujala, Anu Orvasto-Helin ja
Teemu Paavilainen, puvustus
Minea Lehtinen, valot Paul Damade,
musiikin sovitus Antti Ainola,
koreografia Anna Hellsten,
maskeeraus Tara Karim. Ensi-ilta 1.4.
ansallisteatterissa kantaesitetty Pirkko SaisionHOMO! oli lievästi sanottuna ilmiö. Kaarinan nuorisoteatterissa näytelmä ei saavuta alkuperäisen version mahtipontisuutta, mutta tulee lähelle katsojaa. Pienessä tilassa syntyy varsin intiimi kokemus, jonka aikana pääsee tirkistelemään roolihahmojen ajatuksiin.
Näytelmän keskiössä on Teräksen perhe. Sukupuoliroolien ristiaallokossa rämpivä Veijo (Urpo Helenius) käy terapiassa perheensä puolesta. Veijon vaimo Hellevi (Vehka Liimatainen) nojaa kansanedustajana ja naisena Raamattuun ja taistelee kapinallisen omatuntonsa (Iina Hakanen) kanssa.
Sukupolvien kuilun toisella laidalla biologitytär Rebekka (Roosa Lumme) suhtautuu ihmisiin niin tieteellisesti, että yllättyy itsekin omista tunteistaan. Ottopoika Moritz (Antti Saarikallio) taas peilaa omia tunteitaan jääkiekkokaukalossa ja seksuaalisen tasa-arvottomuuden historiassa.
Rohkeasti ronski ja häpeilemättömän herkkä roolityö tekee arvolatautuneista hahmoista inhimillisiä. Teräksen perhettä täydennetään kulttihahmoilla ja historiallisilla henkilöillä Tom of Finlandista Staliniin. Jokaisella on jotakin sanottavaa aiheesta tai sen vierestä, kun lavalla väännetään kättä uskonnosta ja humanismista. Lopulta seksuaalisesta tasa-arvostakin tulee vain pelinappula vallan laudalla.
On hyvä, ettei ohjaaja Heini Vahtera ole lähtenyt jäljittelemään Saisiota tarkasti. Esitys on uskollinen näytelmän alkuperäiselle sanomalle, mutta tulkitsee sitä raikkaasti omalla tyylillään.Vaikka Jussi Tuurnan musiikki sovittuu Antti Ainolan käsissä hienosti ja Anna Hellstenin koreografia on hersyvää ilotulitusta, en osta kokonaisuutta edelleenkään musikaalina. Taistolaislauluista etnoon ja diskoon kimpoilevat kappaleet esitetään hyvällä energialla, mutta musiikki on HOMO!:ssa vain yksi kerros kakussa eikä suinkaan pohja, kuten sen pitäisi musikaalissa olla.
Kuorrutuksena kakussa toimii näytelmän temaattisuus. Seksuaalisuuden, sukupuolen ja homokulttuurin stereotypioille rakentuva huumori ohjaillaan filosofiseksi pohdinnaksi kuin varkain. Mikä on ihmisyyden arvo kapitalismissa, ja miksi rakennamme rakkaudellekin normit? Entäpä, jos seksuaalisuus ei olekaan absoluuttinen ja lokeroitava asia, vaan me kaikki olemme Jukka Takalon sanoin vähän homoja.
Mitä enemmän näytelmä vyöryttää lavalle kliseitä ja valtanäkökulmia, sitä enemmän se myös haastaa niitä. Ehkä voisimme unohtaa homoillat ja homosaatiot, jos oppisimme näkemään ihmiset ihmisinä.
On varsin rohkea veto tarttua Kansallisteatterin kokoiseen näytelmään ja rakentaa se uusiksi pienelle lavalle. HOMO! todistaa jälleen, että Kaarinan nuorisoteatteri on löytänyt oman vahvan äänensä.
Frida Maria Pessi
3 POIMINTAA
pohdintaa ja
stereotyyppihuumoria
1 Pirkko Saision teksti on lähietäisyydeltä monipolvinen tarina ihmisistä, jotka eivät tiedä, miten heidän tulisi ajatella. Näytelmä leikkii stereotypioilla, jotka nauravat itse itselleen ja muuttuvat temaattiseksi pohdinnaksi.
2 Kaarinan nuorisoteatteri on löytänyt oman, rohkean äänensä, jonka puitteissa rakennetaan ajankohtaista ja kiinnostavaa ohjelmistoa.
3 Näyttelijät asettuvat rooleihinsa hienosti. Tulkinnasta löytyy ajatusta ja pintaa sopivassa suhteessa. Anna Hellstenin koreografia rakentaa hahmoille osuvan liikekielen.
