TEATTERI
Jukka Puotila & 60 kutsumatonta vierasta.
Teksti Jukka Puotila ja Taina West. Esitys 27.2. Domino-teatterissa.
Ei tule sylkeä, kun ei ole sylkirauhasta.
Näin kiteyttää Jukka Puotila, miksi hahmot, joita hän lavalle tuo, ilmaisevat asiansa harkitusti eivätkä vain höpise mitä sylki suuhun tuo.
Sutkautuksella on henkilökohtaisempikin taso. Taannoisiin syöpähoitoihinsa viitatessaan arvostettu imitaattori tekee kontaktista yleisönsä kanssa yhä rehellisemmän, välittömämmän.
En pidä tarkkaa lukua, tuoko show lavalle niin monta hahmoa kuin nimi Jukka Puotila & 60 kutsumatonta vierasta lupaa. Kunnioitettava määrä väkeä Dominon näyttämöllä joka tapauksessa pyörähtää.
Vaikka Puotila juhlistaa esityksellä 60 ikävuottaan, ei show ole pelkkä tunnetuimpien imitaatioiden hittikavalkadi. Niilo Tarvajärven kaltaiset jo edesmenneet ovat antaneet tilaa SSS-kolmikolle ja muutamalle muulle julkimolle.
Mutta toki mukana on monta Puotila-bravuuria Jörn Donnerista Hjallis Harkimoon, Andy McCoysta Seppo Kääriäiseen.
Ja mitä olisi tämäkään show - kuten mikään muukaan tässä maassa - ilman Paavo Väyrystä? Väyrynen on yksi nopeiden vaihdosten potpurin toistuvista tukipilareista.
Myös Puotilan tunnetuimpiin imitaatioihin kuuluvalla Jörn Donnerilla on keskeinen, toistuva asema. Keskeinen esityksen tematiikalle on myös ajatus, jonka Donner Puotilan suulla lausuu: ikääntyvää on virheellistä kutsua vanhaksi. Oikea ilmaisu on kronologisesti ansioitunut.
Dominon yleisöön mahtuu monia, jotka kronologisesta ansioitumisesta jo jotain tietävät ja esityksestä paljon tunnistavat.
Puotila onnistuu tuomaan ikääntymisen teeman näkyväksi hahmoissa, jotka eivät itse puheenvuoroissaan välttämättä lainkaan tunnista ikänsä karttumista.
Vaikka show on ensisijaisesti hyväntuulinen kaksituntinen, ei esitys ole hampaaton. Rivien väliin mahtuu teräviä kommentteja imitoitujen asemasta ja toiminnasta yhteiskunnassa.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistön puheenvuorot taittuvat Puotilan käsittelyssä kiemuraisiksi ja monitulkintaisiksi. Mutta ne myös herättävät kysymyksen siitä, ovatko imitoitujen sanomat asiat lopulta niin karrikoituja kuin miltä ne ensiksi vaikuttavat.
Kysymys on olennainen, kun pohtii Puotilan imitaatioiden syvyyttä. Niin keskeisiä asioita kuin äänen muodostaminen ja kehon toiminta sen ympärillä ovatkin, jää imitaatio pintapuoliseksi, jos imitaattorin taustatyö ei kurkota imitaation kohteen ajatteluun ja maailmankuvaan saakka.
Puotila on tarkkanäköinen tässä syvätasossakin, etenkin poliitikkojen, mutta myös näyttelijäkollegojensa kohdalla. Näyttämölle piirtyy imitaatioita, joiden karrikoitu vaikutelma syntyy siitä, miten terävästi Puotila leikkii sillä, miltä imitoidut todellisissa puheenvuoroissaan tahattomasti kuulostavat.
Puotila on näin taidokas imitaattori älykkään, täsmällisesti jäsennellyn näyttelijäntyönsä ansiosta. Ylimääräisestä putsatun, jopa kurinalaisen työskentelynsä kautta hän on niin vahvasti läsnä.
Ja näin hänelle vapautuu tilaa irrotellakin. Olipa sylkeä tai ei, tarkoin rakennettuun esityskokonaisuuteen mahtuu vapaamminkin juoksentelevia, yleisökontaktista nautiskelevia osioita.
Jukka Kittilä
