TEATTERI
Svenska Teatern: Sånger
vid randen av ett grått hav
Teksti Pipsa Lonka, ruotsinnos
Sofia Aminoff, ohjaus Janne
Reinikainen, lavastus Otso
Linnalaakso, puvustus Hanne
Horte, videosuunnittelu Joonas
Tikkanen, valosuunnittelu Tom
Kumlin, äänisuunnittelu Andreas
”Stanley” Lönnquist, musiikin
sävellys Oskar Silén.
e olemme kilttejä ihmisiä. Kilttejä ihmisiä. Silti näin voi käydä.”
Repliikki on yksi tämän vuosikymmenen kotimaisen näytelmäkirjallisuuden kauneimmista. Se kosketti 2013 Ulla Reinikaisen sanomana, niin myös nyt Max Forsmanin artikuloimana.
Pipsa Longan Lauluja harmaan meren laidalta -näytelmän kantaesitys oli yksi Turun kaupunginteatterin kuluvan vuosikymmenen hienoimmista esityksistä. Hienoa on sekin, että omalakinen teksti nousee lavalle myös toisella kotimaisella, vieläpä Svenska Teaternin suurella näyttämöllä.Näyttämösovituksille on yhteistä elokuvan keinojen hyödyntäminen. Siinä missä Maarit Ruikan ohjaus Turussa limitti näyttämötoimintaan ennalta kuvattuja kohtauksia, tuo Janne Reinikainen videokamerat näyttämölle.
Sånger vid randen av ett grått hav on suuren meren ja pienen ihmisen kohtaaminen. Kameroiden läsnäolo tarjoaa suurella, pyörivällä näyttämöllä mahdollisuuden lähikuviin alati nousevan veden keskelle pysähtyneistä syrjäseudun rakastettavista nukkavieruista.Näytelmä rakentuu kuvista, kertoo yksi sen ensimmäisistä parenteeseista. Perin komeita kuvia elokuvan keinojen hyödyntäminen näyttämölle rakentaakin, hyödyntäen jopa green screen -tekniikkaa. Ratkaisu on kuitenkin kaksiteräinen.On kohtauksia, joissa kameroiden avulla päästään aidosti lähemmäs. Näyttämötekniikan näkyväksi tuominen kiehtoo tuoreilla välähdyksillään sopimuksista, joita näyttämön ja katsomon välillä luomme uskoaksemme esitykseen sen hetken, jonka se on olemassa. Lähikuvan sadevesi sinkoaa ikkunaan suihkepullosta, green screen -kaupan kassan liukuhihnana palvelee näyttämömiehen vetämä kumimatto.
Ensimmäinen puoliaika on kuitenkin niin vahvasti liikkuvan kuvan hallinnoima, että vaikutus on myös etäännyttävä, mikä ei tätä näytelmää palvele. Rosoisen kauniisiin näyttämökuviin eksyy ajoittain romantisointia, jolle en löydä perustelua.
Vaikka osa ratkaisuista jää ulkokohtaisiksi ja jokunen roikkuu irrallisena, valjastaa Reinikainen nekin muodollisesti pätevään dialogiin esityksen muiden osasten kanssa. Otso Linnalaakson lavastus käy sulavasti limittäin kameroiden ja Joonas Tikkasen videosuunnittelun kanssa.Toisella puoliajalla, kyläyhteisön muuttaessa nousevaa merta pakoon Onni-seniorikeskukseen, näyttämö ottaa ohjat. Kameroiden lähikuvakatse kotinsa menettäneisiin luo intimiteettiä suureen ruokasaliin.
Vaikka kovaonnisten yhteisöllisyys jää pinnan alle, kostuttaa New York, New York -yhteislaulu silmäkulmat tässäkin tulkinnassa. Yksilöistä riipaisee Sophia Heikkilän vereslihainen, Aila-äitiinsä takertuva Kerttu. Lapsenomaisen Pasin tekeminen aikamiehenä on mainio ratkaisu, joka kiteytyy Mikael Anderssonin pieteettiin.
Ailan kaaren päätös on sekin Reinikaiselta erinomainen valinta.
Luottamus Nina Hukkiseen ja tekstiin osoittaa, kuinka voimakas pieni ja yksinkertainen näinkin visuaalisella näyttämöllä on.
Kysyn: Olisiko seuraavaksi vuoro Lauluja harmaan meren laidalta -tulkinnalle, joka ei hyödynnä liikkuvaa kuvaa?
Vastaan: Olisi.
Jukka Kittilä
