Indigo ei ole hevimättöä vaan veristinen musikaaliooppera

Markus Nykänen on uusi tenorilahjakkuus ja Marjukka Tepposen säihkyvä ääni pääsee Indigossa oikeuksiinsa.
Markus Nykänen on uusi tenorilahjakkuus ja Marjukka Tepposen säihkyvä ääni pääsee Indigossa oikeuksiinsa.
OOPPERA

Perttu Kivilaakso,
Eicca Toppinen: Indigo.

aailmanmainetta niittäneiltä hevimiehiltä tilattu, englanniksi laulettu ooppera on Suomen Kansallisoopperan perjantaina kantaesityksensä saaneen uutuuden konsepti. Säveltäjät Perttu Kivilaakso ja Eicca Toppinen nimittäin tunnetaan paremmin selloheviä soittavasta Apocalypticasta kuin oopperasta. Voi olla, että he houkuttelevat taloon uutta yleisöä, kuten tavoitteena ilmeisesti on. Kielivalinta taas viittaa siihen, että teos aiotaan viedä ulkomaille. Konsepti vaikuttaa laskelmoidulta, mutta mikäs siinä. Sodassa, rakkaudessa ja oopperassa kaikki keinot ovat sallittuja.

Huolimatta Indigoon ennakkoon liitetyistä metallimusiikin määreistä kyseessä ei ole heviooppera. Pikemminkin se muistuttaa musikaalia, sillä hetkittäisestä jykevyydestään huolimatta sen musiikki ei sisällä mitään erityisen raskasta tai synkkää. Eikä kyllä uuttakaan. Teos tulvii alluusioita Verdiin, Pucciniin, Glassiin, Adamsiin ja Lloyd-Webberiin, ja välillä kuullaan elokuvamusiikista tuttua eleistöä. Ei siis hämmästyttänyt yhtään, että toisen näytöksen rakkauskohtaus laveni wagneriaaniseksi hyökyaalloksi ja päättyi lemmenkuoloon. Ja että oopperan loppueleenä kuultiin Tristanin ja Isolden tapaan kolme peräkkäistä, kirkkaaksi orkestroitua kolmisointua. Vain Tristan-sointu puuttui.

Indigon sovittanut ja orkestroinut Jaakko Kuusisto, itsekin oopperasäveltäjä, tuntee eri instrumenttien sointiväreihin liittyvät kulttuuris-semanttiset merkitykset ja konventiot. Hän tietää esimerkiksi sen, että englannintorvella voidaan viitata kuolemaan, harpulla taivasvisioihin ja kelloilla varhaislapsuuteen. Indigon orkestrointi on vankkaa ammattimiehen työtä.

Vaikka Indigon musiikki on musikaalimaista, sen aihe on raskas. Se kertoo liian aikaisin markkinoille päästetyn lääkevalmisteen käyttäjilleen aiheuttamista komplikaatioista. Samalla se kertoo ylikansallisen lääkeyrityksen johdon ahneudesta ja tutkijoiden kunnianhimosta. Tietysti siihen sisältyy myös oopperassa keskeinen motivointimekanismi, rakkaustarina.

Kammottava, todentuntuinen libretto, jonka tapahtumat voisivat olla tosia ja välillä suloiseksi yltyvä musiikki luovat ristiriidan, joka on tyypillinen 1800-1900-lukujen vaihteen italialaisessa oopperassa. Tässä verismiksi kutsutussa, esimerkiksi Ruggero Leoncavallon (1857–1957) edustamassa tyylisuuntauksessa kerrotaan tavallisten ihmisten arjesta raadollisesti, ilman romantisointia. Verismin musiikki sen sijaan on mitä romanttisinta: sen ajatellaan neutraloivan raa’an tarinan. Verismin perusristiriita, kamalan ja ihanan vastakkainasettelu, on nähtävissä myös Indigossa, ja siksi sitä voi luonnehtia veristiseksi oopperaksi.

Indigon vokaaliosuudet on kirjoitettu pitkälinjaisiksi ja helposti laulettaviksi. Oopperan myötä suomalaiselle oopperayleisölle esiteltiin myös uusi tenorilahjakkuus, Markus Nykänen, joka suvereenin teknisen osaamisensa turvin hehkutti mielin määrin. Marjukka Tepposen säihkyvä sopraanoääni pääsi oikeuksiinsa, ja muutkin olivat tehtäviensä tasalla.

Visuaalinen toteutus videoineen – Sampo Pyhälän käsialaa – on futuristisuudessaan kaunis. Näyttämöllisesti poljetaan kuitenkin välillä paikallaan, mikä liittyy musiikin ajoittaiseen tyhjäkäyntiin ja myös Sami Parkkisen librettoon. Kliseisiä fraaseja toistetaan liikaa, jopa oopperan mittapuulla. Ohjaaja Vilppu Kiljusen silmä tasojen ja tilojen rakentajana on kuitenkin erehtymätön.

Indigo on hyvä alku kahden lahjakkaan muusikon uudelle aluevaltaukselle. Jos Kivilaakso ja Toppinen jatkavat oopperan alueella, listallani on yksi toive: lisää sitä, mitä kaksikko parhaiten osaa eli kunnon tajunnanräjäyttävää metallimättöä. Silloin saattaisi syntyä myös jotain uutta.

Liisamaija Hautsalo