”No miten menee, veli Pushkin?”
Kirjat
Vladimir
Jermakov:
Tolstoin
varjo. Ahdistuksen ja toivon esseet.
Suom. Marja-Leena
Mikkola. Idiootti. 152 s.
Tolstoin varjo tarjoaa suomalaiselle lukijalle harvinaista herkkua, esseitä venäläisestä kirjallisuudesta ja kulttuurista. Runoilija, tutkija ja esseisti Vladimir Jermakov (s. 1949) liikkuu venäläisen humanismin traditiossa vaivattomasti. Marja-Leena Mikkolan innoittunutta käännöstä on ilo lukea.
Kokoelman neljä ensimmäistä tekstiä analysoivat 2000-luvun venäläisen kulttuurin tilaa ja kirjallisuuden asemaa temaattisesti. Loput seitsemän esseetä keskittyvät kukin yhteen merkittävään 1900-luvun prosaistiin tai lyyrikkoon, esimerkiksi Sergei Dovlatoviin ja Vladimir Vysotskiin.
Jermakov on ajattelijana peloton ja suhteessaan kirjallisuuteen raikkaan epäironinen. Kokoelmaa leimaa usko kirjallisuuden merkitykseen. Jermakov ei kavahda kajoamasta edes kuolleeseen ja kuopattuun Suureen Runoilijaan: hänelle todellinen venäläinen kirjallisuus tarkoittaa Pushkinista Brodskyyn kurkottavaa, ikuisia kysymyksiä pohtivaa ja uusia merkityksiä synnyttävää sanataidetta.Nykytekijöistä tähän kaanoniin nousee Olga Sedakova. Tolstoin varjo kirjoittuukin osin vastineena 1990-luvun postmodernismille, joka Jermakoville edustaa katoavaa hetken kirjallisuutta.
Nimiesseessä Tolstoilta kumpuava moraalinen askeesi näyttäytyy 2000-luvun Venäjän uutena mahdollisuutena, kulutusyhteiskunnan henkisessä autiomaassa vaeltavaa ihmistä suojaavana varjona. Esseessä Matka Kitezhin kaupungista Petushkiin puolestaan Venäjän historialle tyypillinen utopismi esitetään kaunokirjallisena matkana kohti ikuisesti pakenevaa paratiisia.
Myös yksittäisiä kirjailijoita käsittelevissä esseissä on läntiselle lukijalle monta helmeä, kuten analyysi yhteisöllisen ja yksilöllisen sulautumisesta Andrei Platonovin proosassa.
Tintti Klapuri