Kirjat
Katja Raunio:
Käy kaikki toteen.
Teos. 208 s.
Katja Raunion (s. 1985) esikoisteokseen Käy kaikki toteen on pakko tarttua heti uudemman kerran, niin hämmentyneeksi se ensimmäisellä kerralla jättää. Helsingissä teoreettista filosofiaa opiskelevan Raunion romaani on suorastaan pitelemätön. Se yllättää ja haastaa, eikä huomio saa kirvota hetkeksikään.
Kirjan keskiössä on Silver, jonka Kertoja luo, mutta joka ei suostu tämän ohjailtavaksi. Tyttö temppuilee: katoaa ja ilmestyy jälleen, pistää Kertojan tavoittelemaan itseään. Sillä Silver ei suostu olemaan perinteinen henkilöhahmo. Hän ei välitä mistään, ja kaikkein vähiten hän välittää kertomuksista.
Silveriä seurataan pieneen yksiöön, kaikenkarvaisiin bileisiin ja ennen kaikkea yliopistolle.
Opiskelijat ja heidän ”akateeminen” elämänsä näyttäytyy sangen epäimartelevassa valossa. Puhutaan korkealentoisia, naidaan, juodaan ja oksennetaan. Silver protestoi heidän tyhjää maailmankuvaansa vastaan, ja taas Kertojaa viedään.
Yhteistä kirjan hahmoille on heidän pakkomielteinen suhtautuminen Silveriin rakkauden tai vihan muodossa. Mutta loppujen lopuksi se on Kertoja, jolla on pakkomielle. Kun Silver viimein kohtaa tämän silmästä silmään, alkaa välienselvittely, mistä Kertoja ei suinkaan pääse vähällä.
Kirja käsittelee paljon kertomisen sekä tarinan luonnetta, rakennetta ja ennen kaikkea mielekkyyttä. Kertoja pitää asemaansa oikeutettuna ja samaistaa itsensä Jumalaan: hän luo Henkilöhahmon ja sille kumppanin, Silverin. Sekä tietysti kieltää syömästä tietystä Lohjalla sijaitsevasta puusta: ”Mutta Kertoja tietää, että niin pian kuin me syömme siitä, meidän silmämme avautuvat ja meistä tulee Kertojan kaltaisia, niin että me erotamme totuuden tarinoista.”Teos vetää mukaansa jo ensimmäiseltä sivulta, mikä on nykyisin harvinaista. Hahmojen lisäksi myös kieli on kuritonta: ”Satoi rankasti satoi rankaisi satoja rankkasi saattoi ja rakasti”. Kieli tempoilee mukavan terävästi ja tuottaa oivalluksia niin kerronnan mahdollisuuksista kuin todellisuuskuvauksen osalta.
Teoksen tematiikka ja käsittelytapa ovat haastavia: olisi helppo osua harhaan, mutta Raunion onneksi niin ei käy.
Loistavan esikoiskirjan lisäksi teos on kaikin puolin räväkkä romaani. Lopun lauseet pätevät Kertojan ja Silverin lisäksi myös teoksen ja Lukijan väliseen suhteeseen: ”Tämä on laatuaikaa. Tämä on ottelun viimeinen erä. Vihdoin olemme kahden.”
Marissa Mehr
