Rakkauspeliä ja lumppupaperia

On väitetty, että kirjailijan suosio on juuri niin suuri kuin mitä on uusimman romaanin menestys. Siinä tapauksessa Kaari Utrion tuotantoon ihastuneilla ei ole mitään hätää suosikkinsa suhteen. Uusin romaani, Paperiprinssi, on takuuvarma epookkitarina 1830-luvun sääty-yhteiskunnasta Suomessa.

Paperiprinssi on viihdyttävää luettavaa. Sen historialliset yksityiskohdat pitävät paikkansa, ajankuva on monipuolinen ja itse tarina romanttinen kuin mikä. Tosin romaani ei juonenkulultaan juuri poikkea jo aiemmin kerrotuista, mutta Utrion – kuten monen muunkin – kohdalla tämä on ihailijoille silkka hyve.

Kuten vaikkapa romaanissa Ruma kreivitär myös Paperiprinssissä hivenen poikkeava mutta tarmokas nainen kohtaa juuri ulkomailta tulleen naapurin. Neiti Wilhelminen isä on despootti. Kuolemakin korjaa satoa. Naapuri on tehtailija ja myös poikkeusihminen. Rakkaus on syntymässä, mutta se pitää piilottaa. Onnellinen loppu ei silti ole yllätys.

Kaari Utrion tuotannossa toistuvat tietyt teemat, mutta silti häntä ei pidä luonnehtia saarnaajaksi. Kirjailija asettuu alistettujen puolelle, mutta tekee sen lukijansa ymmärrykseen luottaen. Neiti Wilhelmine käyttäytyy kuten kuka hyvänsä nainen tekisi vuosisata tai kaksi myöhemmin, mutta omaan aikakauteensa sijoitettuna hänen arvomaailmansa on lähinnä hämmentävä. Muutosta miettien kirjaa on ilo lukea.

Teoksen raamit ovat tällä erää paperinvalmistuksen kuvauksessa. Aiemmin kirjailija on kuvannut monia muita teollisuushaaroja kuten tupakkateollisuutta, lasiteollisuutta ja kirjapainoa. 1830-luvulla paperi tehtiin lumppukuidusta, ja lumpun käypä hinta kuulutettiin kirkoissa.

Alkuasetelmien selvittämiseen kirjassa tarvitaan lähes puolet sivuista, ja hidas tempo kiihtyy vasta tarinan loppuosassa. Ehkä alun viipyilevä kerronta on kokonaisuuden kannalta katsottava välttämättömäksi, mutta mielestäni vähempikin olisi riittänyt.

Naisen asema on Kaari Utrion tuotannossa aivan keskeisessä asemassa. Kuvatessaan historiallista Suomea tarkasti ja yksityiskohtien pitävyydellä Utrio tulee samalla asettaneeksi kysymyksen siitä, mikä on naisen asema nyt. Koska fyysinen evoluutio ei tapahdu edes muutamassa tuhannessa vuodessa, minkälaiset geeniperimät meitä ohjaavat nykyisin? Tietysti samat kuin 1830-luvullakin.

Geenit ja yhteiskunnallinen status eivät sinänsä korreloi, mutta Wilhelminen käyttäytyminen huutaa lukijaa katsomaan ympärilleen. Yhä meillä on despoottimme, yhä meillä on jäänteitä säädyistä, yhä määräyksiä annetaan ja niitä noudatetaan, mutta vain omia arvoja puntaroimalla voidaan luoda omia ihanteita.

Siinä pelissä rakkaudella ja romantiikalla on tärkeä osansa, Utrio tuntuu väittävän. Eikä ole väärässä.