Kulttuuri

Iloa, rakkautta ja surumieltä

Logomo-teatterissa katsotuimpia oli musiikkinäytelmä Tamara 14 065 katsojalla.
Logomo-teatterissa katsotuimpia oli musiikkinäytelmä Tamara 14 065 katsojalla.

Turun kaupunginteatteri: Tamara, käsikirjoitus ja ohjaus Satu Rasila, musiikin sovitus ja harjoitus Jussi Vahvaselkä, koreografia Katja Koukkula ja Jussi Väänänen, lavastus Jyrki Seppä, puvustus Pirjo Liiri-Majava, valot Mika Randell, äänet Jari Tengström, naamiointi Heli Lindholm, ensi-ilta 18.9. Logomo-teatterissa.


”Tähänastiseen elämääni on mahtunut niin paljon. Onnen hetkiä on ollut enemmän kuin ehkä jollakulla toisella. Ainakin olen tuntenut itseni usein melkein kuin häpeillen jotenkin armoitetuksi tai valituksi”, kirjoittaa Tamara Lund (1941–2005) muistelmateoksessaan Lohikäärmeen pahvikulissit (2000).

Satu Rasilan käsikirjoittama ja ohjaama, uskollisesti Lundin muistelmateokseen perustuva Tamara kuvaa innoittuneita ajanjaksoja taiteilijana, yleisönsuosiota, rakastumisia komeasti laulaviin kollegoihin sekä äidinrakkautta. Mutta myös raskaita menetyksiä, taloudellisia huolia sekä vaativan ihmisen itseensä kohdistamaa armottomuutta.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Turkulaissyntyisestä Lundista kertova musiikkinäytelmä sopii erityisen hyvin kantaesitettäväksi juuri Turun kaupunginteatterissa, jonne sijoittui myös hänen ensimmäinen kiinnityksensä 1963–1967. Turun kaupunginteatterilla on myös riittävät taiteelliset ja materiaaliset resurssit, joiden avulla rakastetun operettitähden tarina saa arvoisensa tulkinnan.

Ihailen Lundin lahjakkuutta ja hurmaavaa ulkomuotoa, mutta minun on myönnettävä, etten erityisemmin pidä hänen esittämästään operetti- tai iskelmämusiikista, joka tunteenpalossaan ja pateettisuudessaan on minulle liian suoraviivaista.

Harmaapäistä ensi-iltayleisöä katsoessa on silti helppo ymmärtää, että Lundin värikkäästä elämästä kertova ja hänen suosituimmasta ohjelmistostaan koostuva esitys puhuttelee monia.

Rasila kirjoittaa käsiohjelmassa, että Tamaran maailmassa kaikilla tapahtumilla oli yksi selkeä suunta: suuri tunne. Tämä tavoite läpäisee esityksen tarinan, kielen, musiikin, näyttelijäntyön ja visuaalisuuden. Näytelmä ei silti sorru vaivaannuttavaan tunteilla mässäilyyn ja patetiaan.

Lundin elämää kuvaavissa välähdyksissä on paljon iloa ja rakkautta. Esityksen pohjavire on kumminkin surumielinen, mikä johtuu osittain musiikista, mutta myös tarinalinjaa yhteen kurovasta kuolemanpelon teemasta.

Toisaalta tekstin rakenne on ilahduttavan kevyt. Vaikutelma syntyy siitä, että lineaarinen kerronta on rikottu ja eri aikatasot asettuvat ilmavasti limittäin. Mihinkään tapahtumaan tai ajanjaksoon ei jumiuduta, vaan uudet episodit välähtävät katsojan nähtäväksi ennalta-arvaamattomassa rytmissä.

Lundin rooli on jaettu neljälle eri-ikäiselle ja erilaisen lauluäänen omaavalle esiintyjälle. Ratkaisu keventää painolastia, jonka tarinan aihe ja historiallinen esikuva vääjäämättä langettavat häntä realistisessa tyylilajissa esittävien näyttelijöiden ylle.

”Harmaapäistä
ensi-iltayleisöä
katsoessa on silti
helppo ymmärtää,
että Lundin
värikkäästä elämästä
kertova ja hänen
suosituimmasta
ohjelmistostaan koostuva esitys
puhuttelee monia.”

Nuorta Tamaraa esittävän Sofia Arasolan laulu jää vaikuttavuudeltaan kauimmas Lundin sävykkäistä tulkinnoista, vaikka Arasolan työskentelyssä muuten onkin ihastuttavaa energiaa ja sähäkkyyttä.

Iäkästä Tamaraa sinänsä koskettavasti esittävän Kirsi Tarvaisen matalalla äänellään esittämät laulut ovat kyllä sävykkäitä, mutta jäävät etäälle Lund-mielikuvasta, koska ”tarvaismaisuus” puskee niin vahvasti tulkinnan läpi.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Tässä suhteessa keski-ikäistä Lundia esittävän Angelika Klasin sensuelli olemus ja dynaaminen sopraano asettuvat kaikkein lähimmäs roolin esikuvaa.

Tamaran roolia tukevat uskottavasti lukuisat tärkeät hahmot, kuten Tamaran vanhemmat (Jukka Aaltonen ja Riitta Salminen) ja suuret rakkaudet – Mikael Haavisto Rami Sarmastona, Mika Kujala Aatos Tapalana sekä Juha Hostikka Aleksandru Ionitzana.

Esityksessä ei ole näyttävää tanssikuoroa, mutta kahden tai neljän tanssijan esittämillä parikoreografioilla on oivallisesti tavoitettu tarinan tyyliin sopiva intiimiys ja intohimo.

Jussi Vahvaselän johtama kymmenhenkinen orkesteri on asetettu näyttämölle rakennetulle parvelle, mikä toimii hyvin. Erityisesti viulut, sello ja monipuolinen puhallinrepertuaari antavat soitannolle samankaltaista runsauden ja ylellisyyden tuntua, joka näkyy esityksen visuaalisessa ilmeessä.

Pukuloiston ystävät saavat herkutella operettien maailmasta tutuilla koristeellisilla esiintymisasuilla. Tamaran tiuhaan vaihtuvat arkiasutkin ovat aina enemmän tai vähemmän kimaltavia, leikkaukseltaan naisellisia mekkoja.

Jyrki Sepän Logomo-teatterin neutraaliin näyttämötilaan luomassa lavastuksessa on hauskasti tavoitettu perinteisen eurooppalaisen teatterin sisustustyyli, jota edustavat esimerkiksi Suomen kansallisteatterin ja Åbo svenska teaterin suuret näyttämöt.

Punaiset samettiverhot, kultakoristeltu näyttämökaari sekä ”kristallikruunut” tuovat tuulahduksen menneiden aikojen loistosta. Sinänsä melko pelkistetty lavastus jättää hienotunteisesti tilaa tarinan detaljeille ja hahmojen runsaana ryöppyäville tunteille.

Valot nousevat monessa kohtaa tärkeäksi elementiksi. Esimerkiksi laaja-alaisesti takaseinää ja lattiaa täplittävä ”tähtitaivas” sekä 1960-luvulla suosituksi tulleisiin laavalamppuihin assosioimani kookkaat valopylväät ovat näyttäviä ratkaisuja.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy