Kulttuuri

Muuton ammattilaiset, muutoksen amatöörit

Vaeltaja (Niko Saarela) käy läpi Huippuvuorten kohtaloa ihmisten käsissä. Käänteissä mukana muuttomiehet (Juho Milonoff, Eeva Soivio).
Vaeltaja (Niko Saarela) käy läpi Huippuvuorten kohtaloa ihmisten käsissä. Käänteissä mukana muuttomiehet (Juho Milonoff, Eeva Soivio).

Juha Hurme: Muuttomiehet. KOM-teatteri, ohjaus Juha Hurme, lavastus Matti Rasi, puvut Henna Mustamo, valot Kari Vehkonen, äänet Jani Rapo, musiikki Petra Poutanen-Hurme. Ensi-ilta ke 16.9.

Minä uskon muuttomiehiin.

Tai no, muuttoapuna ovat aina häärineet luottoystävät. Mutta olen ajatellut, että muuttomiehet ovat kuten kuljetusmiehet, jotka toimittavat uuden sohvan, sängyn tai jääkaapin. Ne kaverit hoitavat hommansa.

Nämä KOM-teatterin muuttomiehet (Juho Milonoff ja Eeva Soivio) ovat eri maata.

Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama Muuttomiehet, ensimmäinen KOM-työnsä, käynnistyy herkullisella ihmisyyden ydinmehun puristelulla kera yhtä herkullisen kielen. Muuttokaksikkohan on kuin Nyljetyt ajatukset -romaanin Aimo ja Köpi. Soutamisen sijaan ajatuksia nylkevät raskaat muuttolaatikot.

Tai sitten ei. Muuttomiehet jankkaavat olevansa ammattilaisia parhaasta muuttofirmasta, mutta teoissa se ei näy. Muuttajat (Vilma Melasniemi, Laura Malmivaara ja Pekka Valkeejärvi) jäävät jumiin laatikoineen, eikä tuleva asumuskaan hahmotu sumun takaa.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Laatikoista ponnistaa tavaraa ja etenkin niiden kantamia muistoja ja merkityksiä, henkistä painoa: Melasniemen laatikosta Huippuvuorilla tragikoomisesti henkensä heittänyt ex-kumppani (Niko Saarela).

Yksittäisistä muutoista kohoaa kollektiivinen muutos. Sitä hankaloittaa mukana kannettava mennyt, josta ei aina tiedä, mikä kuuluu kenellekin. Roskiaan ei sovi kieltää toisten vastuulle, vaikka niissä piilisi millainen Talvivaara. Ja kun muutamme luontoa, käy luonto vastamuutokseen, johon ei meillä ole juuri sanomista.

Viime aikojen suurta muuttoa esitys ei ehdi suoraan kommentoimaan, mutta sekin lavalta peilautuu.

Kun Hurme osuu, tekstivyöryn ja paljaudessaan notkean näyttämön törmäys saa ilakoimaan teatterin rajattomista mahdollisuuksista ja sisällön kansansivistysaspektista.

Mutta Muuttomiehet ei aina osu. Teksti pursuaa rönsyineenkin ansioita, mutta kaikki ei tule lihaksi. Pysähtyneen arkisen tilanteen ja laatikoissa vaanivan absurdin kontrastit eivät muodostu niin kirkkaiksi kuin voisivat. Eikä Hurmeelle ominainen koomisen ja traagisen sylipaini, jossa on vaikea erottaa toista toisesta, ole yhtä musertava kuin vaikkapa Suomalaisten puolustus -trilogiassa.

Näyttämön nykyihmiset ovat toki tunnistettavia. He eivät jätä tarttumatta helposti saatavilla olevaan tietoon. Näillä ihmisillä on tietoa, paljon, ja kyky artikuloida asiansa. Se ei tee heistä sen produktiivisempia. Ihminen korostaa tietävänsä, miten toimia – mutta ei toimi.

Muuton ammattilaiset ovat muutoksen edessä amatöörejä.

En näe mitään erityisen tuoretta KOM-ensemblen työssä, mutta keveitä ja rehellisiä he ovat.

Lauri MaijalanDaniil Harms -tulkinta Sattumia teki minusta Eeva Soivio -fanin. Oivasti hän solahtaa myös Hurmeen näyttämön tiheyteen.

Juho Milonoffin pohdiskelevampi muuttomies hykerryttää: nyt tiedän, mitä Pasilan Routalempi teki ennen poliisin uraa. Ja Pekka Valkeejärvi on kuin luotu Hurmeen kielipommien pudottelijaksi!

Toisten laihempi henkinen liha johtuu pitkälti tekstin ja ohjauksen sokeista pisteistä. Niko Saarelan suhteen haitta ei ole suuri, vaeltaja rikkoo esityksen muuten yllättävän suoraa, vasta toisella puoliajalla kunnolla rajojaan haastavaa rakennetta. Laura Malmivaaran ja Vilma Melasniemen hahmoista saan otteen heidän monologeissaan.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Melasniemen ihmisen luontosuhdetta pureksiva monologi osoittaa, kuinka hiljainen komppaaminen voi väkevöittää jännitettä. Valkeejärvi vain röhnöttää lepotuolissa ja kuuntelee. Hetkessä on iso lataus.