Seitsemäs Turku Biennaali. Odottamaton vieras. Aboa Vetus & Ars Nova. 30.8. asti.
Vuoden 2015 Turku-biennaalin toimivuus riippuu kolmesta riskimuuttujasta – avoimen taiteilijahaun onnistumisesta, temaattisuudesta ja kuratointivastuun osittaisesta luovutuksesta taiteilijoille.
Temaattisuuden ongelmana tapaa olla joko liian tiukka aiherajaus tai useammin teemalaveus, joka mahduttaa sisälleen kaiken. Kuratointivastuun luovutus edustaa instituutiolta rohkeaa heittäytymistä tuntemattomaan – mutta takaa myös sen, ettei näyttelyn näkökulmasta tule yhtenäistä.
Odottamattoman vieraan teema toteutuu nyt seitsemättä kertaa järjestettävässä biennaalissa, vaikka dialogit taiteilijaparien kesken eivät useinkaan tuota kovin merkittäviä tuloksia. Biennaalin kansainvälisyys on kutsumenettelyn ansiota.
Krister Gråhn (s. 1979) ja Jarno Vesala (s. 1977) poikkeavat peruskaavasta siinä, että he hakivat näyttelyyn alun perinkin yhteisteoksella. Museon laittaminen remppaan näyttelyn ajaksi ei ole ideana mitenkään uusi vaan sillä on vilkas, 1950-luvun lopulle ulottuva historiansa. Rettigin palatsin yläkerran pitkässä käytävässä idea kuitenkin toimii.
Kutsuja ja kutsuttu esiintyvät usein eri huoneissa. Taidemaalari Marjatta Holman (s. 1976) kookas nurkkamaalaus tai maalausinstallaatio Avajainen on näyttelyn hienoimpia töitä. Sen kerman, cappuccinon ja kahvin väriset monokromaattiset, öljy- ja temperavärjätyt pinnat ovat oivassa dialogissa minimalistisen lattialaminaatin ja mdf-levyn kanssa. Kutsuttu kollega Stig Baumgarten (s. 1969) luo eloisaa back to basics -visuaalisuutta piirtäessään hiilellä piirtämisen prosesseja.
Valokuvaaja Aino Kannisto (s. 1973) on kutsunut mukaan kuviensa ohjaaja-lavastajan Satu Haaviston (s. 1975). Rakennetussa valokuvassa jokainen yksityiskohtakin on merkityksellinen, kirjoittaa näyttelyluettelossa valokuvatutkija Anna-Kaisa Rastenberger. Tämä näkyy esimerkiksi teoksessa Nainen sairaalasängyllä, jossa taustan verhokankaan sävykenttien raja osuu tarkasti kuvattavan silmien korkeudelle saaden aikaan vaikutelman mallin päälle laskeutuvasta ahdistuksen hunnusta.
Maija Närhisen (s. 1967) kutsuman tukholmalaisen Jacob Dahlgrenin (s. 1970) installaatio Third Uncle on näyttelyn helmiä. Tiukkaa minimalismia, väriä ja käyttöesineitä kombinoiva Dahlgren näyttää, että jopa sähköjohdossa piilee suuri ornamentaalinen potentiaali.
Aulis Harmaala (s. 1966) kutsui mukaan Alankomaissa asuvan, identtisesti pukeutuneena esiintyvän israelilaisparin, taiteilijanimiltään Gil & Moti (s. 1968 ja 1971). Parin yhteisötaiteessa on itua, kun dialogiin pyritään saamaan israelilaishomoseksuaalit ja homofobisen islamin edustajat. Fokusoidumpi dialogi antaisi hankkeelle lisää uskottavuutta.
Lahtelaistaustainen kuvanveistäjä Kalle Mustonen (s. 1979) ja Nürnbergin taideakatemian professori Ottmar Hörl (s. 1950) muodostavat toimivan parin. Mustonen täyttää kokonaisen huoneen valtavalla, puusta veistetyllä puutarhatontulla, joka ehdottaa samanlaista kehollista kommunikaatiota tilan, teoksen ja katsojan välille kuin kuvanveistäjä Radoslaw Grytan taide.
Puutarhatonttujakin tehtaillut Hörl on saanut mediahuomiota Rettigin palatsin ulkomuuriin kiinnitettyjen teosten varkauden takia. Kriitikko tulkitsi muurilla roikkuvat miehet – taiteilijan omakuvat spontaanisti väärin. Ajattelin ensin teoksen olevan allegoria instituution ulkopuolella olevasta taiteilijasta, joka epätoivoisesti ja kynsin hampain pyrkii sisälle museoon roikkuakseen ikuisesti sen seinällä. Mutta ”taiteellinen läpimurto” olikin vain ilkivaltaa.
Uusi tuttavuus Erno Enkenberg (s. 1975) kuuluu siihen kenties kasvavaan joukkoon nykytaiteilijoita, jotka pyrkivät välittämään luonnontieteellistä tietoa maalaustaiteen keinoin. Sahelantropus Tchadensis on yrmeä ilmestys, mutta mielelläni näkisin lisää näyttöjä tiedon kuvaksi kääntämisestä myös maalarinlahjoista.
Allekirjoittaneen suosikkeja biennaalipalkinnon saajaksi on kaksi: Marjatta Holma ja Jacob Dahlgren.
