Heikki Oja: Riimut. SKS 2015. 240 s.
Vanhin tunnettu riimuesine on Tanskasta löytynyt niin sanottu ”Vimosen kampa”, ajoitettu noin vuoteen 160 jKr. Puisessa kammassa on riimuin kirjoitettu teksti ’harja’. Samaan tapaan nykylukijan mielestä hellyttäviä ovat monet vanhat esinekohtaiset riimutekstit, esimerkiksi ne, joissa esineestä puhutaan minä-muodossa tyyliin ”Eystein teki minut”, tai satunnaiset huomiot kaukaa historian takaa, kuten luunpalaseen veistetty valitus ”nyt on kova meteli”.
Riimuaakkosten historia jakautuu 24-merkkiseen vanhempaan futharkiin ja viikinkiajan 16-merkkiseen riimustoon eli nuorempaan futharkiin. Molemmista on erilaisia muunnelmia. Riimuja on löydetty monenlaisista käyttöesineistä, muun muassa rahoista ja työkaluista. 1100–1300-luvuilta on paljon löytöjä riimuista puisissa viestilapuissa, oman aikansa pikaviestimissä: on kuitteja, politiikkaa, liikekirjeitä, rakkauskirjeitäkin. Varsinaisen arkikäytön hiivuttua 1500-luvulla riimut pysyivät edelleen kalenteri- ja koristekäytössä.
Suomesta riimukirjoituksia ja esineitä on löydetty vain vähän, ja siksi riimujen historia ei ole tullut täällä kulttuurisesti kovin tunnetuksi. Heikki Ojan tietokirja Riimut onkin kiehtovaa luettavaa merkkijärjestelmistä ja niiden symboliikasta kiinnostuneelle. Kirja sisältää paljon tietoa riimujen alkuajoilta nykyaikaan asti, mutta on suhteellisen kevyt lukea, ja riimuilmaisuun eläytyvässä, anekdootteja nostavassa kerrontatavassaan hauskakin. Maanläheisellä tavalla se liittää myös suomalaiset, eritoten varsinaissuomalaiset, osaksi skandinaavista riimuhistoriaa.
Latinalainen kirjaimisto syrjäytti yleisessä käytössä olleen riimukirjoituksen 1500-luvulla, mutta silti riimujen lumo on erilaisissa symbolisissa ja esinehistoriallisissa muodoissa säilynyt meidän päiviimme asti. Mahdatko edes tietää, missä olet viimeksi nähnyt riimun? No, ehkäpä esimerkiksi langattomaan kommunikointiin käytettävän Bluetoothin logossa, jossa riimut viittaavat viikinkikuningas Harald Sinihampaaseen. Myös populaarikulttuurissa, esimerkiksi tietokonepeleissä, riimut ovat nykyisin nousseet jälleen suosioon.
Tunnettu fantasiakirjailija J.R.R. Tolkien otti 1950-luvulla julkaistun Taru sormusten herrasta -tarinansa keskeiseen maagiseen sormukseen mallia oikeista riimusormuksista. Riimuihin liittyvää voimantuntoa yritettiin 1900-luvulla valjastaa myös sotaisiin tarkoituksiin: toisen maailmansodan aikaan natsit käyttivät SS-miesten kauluslaattojen koristeina muun muassa kahta sol-riimua.
Ojan tietokirja tarjoaa yllättävääkin tietoa siitä, miten riimuihin on suhtauduttu. Toisin kuin voisi olettaa, kristinusko ei pyrkinyt hävittämään riimukirjoitusta, vaan ensimmäiset riimujen tutkimuksen uranuurtajat 1500-luvulla olivat Ruotsin kirkon johtajia. Ojan mukaan he eivät tuominneet riimujen käyttöä pakanallisena tapana vaan ymmärsivät ne vanhoiksi kirjainmerkeiksi, joita oli käytetty niin pakanallisissa kuin kristillisissäkin yhteyksissä.
