• Pipilotti Rist: Elixir. Nykytaiteen museo Kiasmassa, Helsingissä, 6.12. asti.
Pipilotti Ristin Elixir-näyttely Kiasmassa on mannaa videotaiteen ystäville, ja uskoakseni se voittaa taidemuodolle myös uusia sydämiä. Näyttelyssä on hienolla tavalla rikottu videotaiteen haastavat ja usein puuduttavat esitystavat: museoiden erilliset mustat huoneet, joissa istutaan selkänojattomilla penkeillä, kun valkokankaalla seuraa teos toisensa jälkeen, tai tv-vastaanottimet, joiden edessä katsojan pitäisi kuulokkeet korvilla jaksaa keskittyä teokseen.
Televisiorivi Kiasman aulassa aiheuttaa pienen pelon värähdyksen, mikä onneksi pian osoitetaan turhaksi.
Elixir täyttää Kiasman viidennen kerroksen vain kuuden teoksen voimin, joista yksi näkyy pimeän aikaan museon päätyikkunoissa. Videoteosten projisoinnit ovat valtavan kokoisia ja ne käyttävät tilan kaikkia pintoja: seiniä, lattiaa ja kattoa – sekä saliin ripustettuja koivunrunkoja ja tietenkin katsojia.
Teosten värimaailmat ja teemat soljuvat yhteen, ja myös musiikki tuntuu kuuluvan vahvasti jokaiseen teokseen. Koko näyttelylle yhteinen musiikki, jota ei voi tahdistaa videoiden kuviin, luo säveltäjälle valtavan haasteen. Alunperin teokseen Homo Sapiens Sapiens tehty instrumentaalinen musiikki on Ristin ja tämän pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Anders Guggisbergin käsialaa, ja se toimii Kiasman näyttelyssä unenomaisen sulavassa liitossa kuvamaailman kanssa.
Näyttelyyn – tai oikeammin suureen installaatioon – pyydetään astumaan kengittä, ja pehmeät kokolattiamatot ja tyynyt kutsuvat istumaan ja makaamaan lattialle. Näkö- ja kuuloaistin ohella myös tunto nousee tärkeäksi. Viimeistään videoprojektoreiden editse kulkiessaan katsoja tulee tietoiseksi omasta ruumiistaan näyttelytilassa. Videokuvia vangitsevat ja lattiaan heijastetun teoksen liikkeitä seuraavat lapset näyttävät tämän riemukkaimmin. Käynti installaatiossa on vahvasti moniaistillinen kokemus.
Videot ja musiikki pyörivät saumattomissa luupeissa, mikä vapauttaa katsojan viipyilemään ja liikkumaan täysin omassa rytmissään. Ja vaikka haluaisi katsoa kaikki teokset koko luupin kestolta, näyttelykäynti rajautuisi varsin kohtuullisesti noin tuntiin.
Videotaiteen
tähti
Pipilotti Rist (s. 1962) on kiitetty ja palkittu sveitsiläinen videotaiteen pioneeri, joka on tehnyt videoteoksia 1980-luvulta alkaen. Pop-musiikki ja musiikkivideot ovat olleet Ristille tärkeitä varhaisia vaikuttajia ja toimintaympäristöjä. Uransa alkuvaiheessa hän ohjasi musiikkivideoita ja monet hänen varhaisista videoteoksistaan mukailivat tätä formaattia.
Erilaiset luonnonaiheet ja orgaaniset muodot, äärimmäiset lähikuvat, yllättävät rinnastukset ja tempon vaihtelut, kirkkaat, heleät värit ja alaston nainen, usein vieläpä sama nainen, yhdistävät näyttelyn teoksia. Pipilotti Ristille alaston nainen edustaa ”universaalia ihmistä”, meitä kaikkia, silti naiseutta häivyttämättä.
Kuukautisveri esiintyy keskeisesti teoksessa Keuhkolohko kun taas Ginan mobile tarkastelee vaginaa äärimmäisin lähikuvin. Pyrkimyksenä on tuskin shokeerata – erittäin lähelle mentäessä etäännytään perinteisestä lukutavoista ja limakalvosta tulee vieraanoloinen organismi.
Mies on perinteisesti saanut toimia ihmisyyden mittarina, ja tämän perinteen vahvuuden huomaa vaikeudessa lukea naista myös miehen vertauskuvaksi. Teoksen Homo Sapiens Sapiens nainen, joka murskaa ainakin osittain miehen ruumiin paikan ottavia hedelmiä, ei myöskään vahvista luentaa universaalista ihmisestä, vaan sukupuolten välisestä (seksuaalisesta) vallankäytöstä.
Museoista
elokuvateatteriin
Näyttely on tuotettu yhteistyössä rotterdamilaisen Boijmans Van Beuningen -museon kanssa, ja näyttelyluettelo on toimitettu siellä keväällä nähdyn, hieman erilaisen ja laajemman näyttelyn pohjalta. Kirjan avulla voi ihailla teosten toisia ripustuksia, kuten teosta Tähtitaivaan alla (2007) heijastettuna valtavassa koossa maahan Pariisin Pompidou-keskuksen edustalle, tai teosta Homo Sapiens Sapiens Venetsian 1700-lukulaisen San Stae -kirkon holvikatossa – Rist edusti tällä teoksella Sveitsiä vuoden 2005 Venetsian biennaalissa.
Videotaiteen kirjaformaatissa esittämisen ongelma on ratkaistu vyöryttämällä valtava määrä aukeaman kokoisia pysäytyskuvia lukijan silmien eteen, ja myös luettelon kirjoittajat ovat uponneet syvälle Ristin tunnelmiin. Kirja tekee siis kunniaa näyttelykokemukselle, joka on Ristin ”video-organismissa” ensisijaista.
Ristin ensimmäinen pitkä elokuva, Pepperminta, saa ensi-iltansa tänä syksynä. Samasta filmimateriaalista on syntynyt Helsingin näyttelyyn teos Keuhkolohko (2009). Pääsisipä myös elokuvateatterissa lattialle makoilemaan.
