• Kuulustelu. Ohjaaja Jörn Donner. Kinopalatsi 5. K7, 1 h 49 min.
Kuulustelussa häikäisee kaksi poikkeuksellista seikkaa, joiden ansiosta teos nousee kuluvan syyskauden merkittävimmäksi kotimaiseksi elokuvaksi.
Ensinnäkin filmin aihe kutkuttaa mielikuvitusta kartoittaessaan kiehtovasti kansakuntamme kohtalonhetkiä intiimistä ja puolueettomasta näkökulmasta.
Tarvitaan ilmeisesti Jörn Donnerin kaltainen kosmopoliitti oivaltamaan, että suomalaisen lähihistorian jännittävimmät kamppailut löytyvät viralliseksi leimatun julkisivun hämärältä laidalta. Ennen professori Ohto Mannisen kirjoittamaa tiivistä elämäkertaa (2006) harvat meillä tiesivät Kerttu Nuortevasta muuta kuin propagandana levitettyjä huhuja ja legendoja. Tässäkin tapauksessa totuus lienee tarua ihmeellisempi vaikka kaikki salaisuudet eivät hänestä ole vieläkään putkahtaneet päivänvaloon Moskovan arkistojen kätköistä.
Toiseksi Donner klassisen linjan ohjaajakonkarina oivaltaa, että sodasta voi kertoa henkevästi vyöryttämättä kameran eteen satoja statisteja tai kymmeniä hyökkäysvaunuja.
Nuorempien filmimaakarien soisi ottavan onkeensa hänen pettämättömästä tyylitajustaan, joka tietysti edellyttää viitseliäisyyttä paneutua hosumisen sijasta esimerkiksi Ingmar Bergmanin ja Robert Bressonin seesteiseen ilmaisukieleen. Silloin noviisit ehkä huomaisivat Donnerin opetuksen, etteivät mitkään tilpehöörit tai paukkupanokset voita paljastavuudessaan ihmiskasvoja, joita usein myös sanotaan sielun peiliksi.
Ohjaajan ja näyttelijän välinen oikea kemia on elokuvan toimivuudelle ensiarvoisen tärkeä lähtökohta. Onnistuessaan se sallii kameran viipyvän ja keskittyvän kasvojen tutkimiseen dramaturgisen kaaren hetkeksikään herpaantumatta. Minna Haapkylän sisäistynyt osasuoritus Kuulustelussa lyö katsojalta jalat alta.
Ohranan peukaloruuveissa
Kuulustelu käynnistyy syyskuusta 1942, jolloin puoli vuotta aikaisemmin laskuvarjolla Vihtiin pudotettu neuvostodesantti Kerttu Nuorteva saa postista kehotuksen ilmoittautua poliisilaitokselle.
Helsinkiläisessä kauneussalongissa kosmetologiksi opiskeleva vakooja pelästyy suotta harmitonta työvelvollisuuskutsua ja rientää hakemaan pesulan tavarasäilytykseen jättämäänsä, radiolähettimen sisältävää matkalaukkuaan. Siviilipukuiset etsivät ovat kuitenkin jo hajulla laitteesta ja pidättävät sitä noutavan naisen.
Hänet viedään Päämajan valvontaosastoon kuulusteltavaksi, mutta viehättäväksi hienohelmaksi mainittu kolmekymppinen nainen pitää sitkeästi kiinni peitehenkilöllisyydestään. Kahden ”ohranan” luovuttua turhautuneena hänen painostamisestaan ja Valpon vaatiessa vankia tiukempiin peukaloruuveihin, valvontaosaston johtaja, juristin koulutuksen hankkinut Paavo Kastari ryhtyy ovelin keinoin kalastelemaan Nuortevan luottamusta.
Hän tuo tämän luettavaksi isänmaallista kirjallisuutta vedotakseen agentin kansalliseen identiteettiin, maanittelee kahdenkeskisillä illallisilla kynttilöineen ja viineineen, vakuuttaa palkitsevansa täydellisen tunnustuksen matkalipulla länteen sekä järjestää tapaamisen kommunistien riveistä loikanneen Arvo Poika Tuomisen kanssa. Vähitellen Nuortevan vastarinta alkaa murtua.
Valapaton ahdistus
Jörn Donner ei selitä puhki Kastarin ja Nuortevan suhdetta eikä lankea helppoon romanssin mahdollisuuteen, joka luultavasti on avomielisyyttään myöhemmin katuneen vakoilijan sepittämää itsepuolustusta. Sen sijaan Donnerin tulkinta lipevän Kastarin harkitusta harhautuksesta tuntuu loogiselta ja täsmentää kummassakin leirissä vääriin lupauksiin uskoneesta Nuortevasta petetyn idealistin traagisen roolihahmon. Lähes kokonaan studiossa taltioidussa elokuvassa leijuu vapautensa, ihanteensa ja mielenterveytensä menettäneen valapaton ahdistus riipaisevan koskettavana.
Kuulustelu vaikuttaa paikoin asetelmaansa kaunistelevalta teokselta, sillä siitä ei käy ilmi miksi Kerttu Nuortevaa ei kylmästi teloitettu kuten muita kotirintamalla käräytettyjä neuvostodesantteja. Filmi vaikenee mm. hänen yhteyksistään Hella Wuolijokeen (josta on valmistumassa oma elokuvansa) tai sukulaisuudestaan professori Paul Nybergiin ja toimittaja Väinö Nuortevaan, joista jälkimmäinen kuuluu nimimerkillään Olli suomalaisen pakinataiteen mestareihin.
Tie kauneussalongista kuritushuoneeseen haarautui epätavallisiin sivupolkuihin, joihin toivoisi kokonaisuuden ymmärtämisen kannalta lisävalaistusta.
Jörn Donnerin horjumattomalla johdonmukaisuudella faktan ja fiktion yhdistämistä olisi siis voitu ulottaa pidemmälle filmin asiapitoisuuden siitä kärsimättä. Kuulustelu on kotimaiseksi elokuvaksi niin harvinaista herkkua, että katsojan nälkä vain yltyy draaman ehjistä kohtauksista nauttiessa.
