Loistokas mutta tyhjänpäiväinen Falstaff

Roberto de Candia laulaa suvereenisti Falstaffin nimiroolissa.
Roberto de Candia laulaa suvereenisti Falstaffin nimiroolissa.

•  Giuseppe Verdin Falstaff Kansallisoopperassa. Musiikin johto Pietro Rizzo, skenografia Marco Arturo Marelli, puvut Dagmar Niefield. Rooleissa mm. Roberto de Candia, Piero Terranova, Tuomas Katajala, Lassi Virtanen, Juha Riihimäki, Hannu Forsberg, Ildikó Raimondi, Anu Komsi, Hilke Andersen ja Lilli Paasikivi. Ensi-ilta 19.9.

Kansallisoopperan uusi Falstaff on alan harrastajille varmasti yksi odotetuimmista produktioista pitkään aikaan. Verdin teoksista kutakuinkin kaikki merkittävät alkavat olla maassamme tuttuja, mutta Sisilialainen vesper odottaa tekemistään; ellen erehdy, sitä ei ole koskaan esitetty maassamme, mikä tietenkin on kulttuurillinen skandaali.

Verdi ei juurikaan ollut kiinnostunut komedian mahdollisuuksista, mutta aivan uransa ehtoolla, luotuaan jo sellaisenkin musertavan mestariteoksen kuin Otello hän päätti astua komiikan tantereelle ja sävelsi Falstaffin.

Säveltäjän oudoksuntaa hupailun puoleen ei kuitenkaan käy enempää kummeksuminen. Verdin järjestyksessä toinen ooppera oli nimittäin Un giorno di regno, joka osoittautui kutakuinkin täydelliseksi katastrofiksi, minkä lisäksi kulkutauti vei oopperan sävellysaikoina hänen vaimonsa ja lapsensa.

Falstaff on joka tapauksessa vitaalisuutta uhkuva teos, joka vapautuneisuudessaan ja rajattomassa rehevyydessään saa kuulijan uskomaan melodian ikuiseen voimaan; kannattaa nimittäin muistaa, että samaan aikaan tonaalisuuden valta alkoi järkkyä monien aikalaisten etsiessä uudenlaisia ilmaisutapoja.

Intiimiys katoaa
loistokkuuteen

Kuten muutkin Verdin Shakespearen näytelmään perustuvat oopperat, myös Falstaff on luonteeltaan intiimi, eikä se siksi saavuta mitään oleellista lisäarvoa suurellisesta ylöspanosta. Sen vuoksi Kansallisoopperassa toteutetun produktion visuaalinen loistokkuus tuntui minusta kovin turhanaikaiselta.

Vaikka talossa on nostolava ja muut modernit vempaimet, niitä ei kannattaisi käyttää teoksessa, joka toimisi vaikka nukketeatterin keinoin. En oikein ollut vakuuttunut ohjaajan ideasta, jonka mukaa Sir John Falstaffin kartano on jonkinlainen helvetin esiportti, ellei vielä pahempaakin.

Komedia on konsti piiskata yhteiskuntaa, eikä sen siksi sovi olla hampaatonta naureskelua, mutta toisaalta komedian pitää ihan oikeasti naurattaa, ja siinä Falstaff epäonnistuu pahoin.

Ensiluokkaista
laulutaidetta

Marmatus loppukoon tähän, sillä musiikillisesti Falstaff oli kertakaikkisen loistava.

Nimiroolissa Roberto de Candia ei näyttämöllisesti ehkä ollut niin rehevä kuin tämä arkkityyppinen äijä edellyttäisi, mutta laulullisesti hän oli täysin suvereeni – mielettömän upea ja sonorinen baritoni, jonka resurssit riittävät niin volyymin kuin intensiteetinkin puolesta vaikka mihin.

Lavalla ei itse asiassa ollut ainuttakaan heikkoa laulajaa. Juuri tällaiselta laulutaiteen tuleekin kuulostaa maamme ykkösnäyttämöllä

MATTI LEHTONEN