Kulttuuri

Maailma luottaa hyviin näyttelijöihin

Tulevaisuuteen sijoitetussa KokoTeatterin Maailma luottaa meihin -näytelmässä Marc Gassot ja Minna Puolanto ovat pariskunta, jotka eivät pysty luopumaan toisistaan.
Tulevaisuuteen sijoitetussa KokoTeatterin Maailma luottaa meihin -näytelmässä Marc Gassot ja Minna Puolanto ovat pariskunta, jotka eivät pysty luopumaan toisistaan.

KokoTeatteri: Maailma luottaa meihin. Käsikirjoitus Okko Leo, ohjaus Kaisa-Liisa Logrén, dramaturgit Pipsa Lonka ja Laura Ruohonen, lavastus ja valosuunnittelu Anna Pöllänen, pukusuunnittelu Emilia Eriksson ja Kaisa Rasila, äänisuunnittelu Tuomas Fränti, koreografia Minna Puolanto. Ensi-ilta KokoTeatterissa 8.4.

Mies ja nainen tulevat yhä uudestaan samaan huoneeseen. He tapaavat, rakastavat ja satuttavat toisiaan, mutta en ole varma, tuntevatko he edes itseään. Hetkittäin aika kiertyy nopeutettuna taaksepäin, pariskunta liikkuu pikakelauksella ja on taas astumassa huoneesta ulos sateeseen.

Toinen nainen, Tanja, tekee tutkimusta näistä kahdesta, heidän rakkautensa ilmentymistä. Hän on peittänyt omat muistonsa tieteen alle, kuvittelee sen olevan jotenkin perustellumpaa.

Kolmas nainen, Riina, ei kykene puhumaan konditionaalissa, kuten kuuluisi. Hän elää tässä ja nyt eikä suostu muuttumaan, vaikka maailma ympärillä onkin toinen. Viimeinen henkilö on mies, joka on puhtaasti seksuaaliviettinsä orja.

Okko Leon kirjoittama Maailma luottaa meihin on scifi-tragedia. Sen tapahtumat sijoittuvat 2070-luvulle, jolloin Yhteisövaltiossa vapaus on viety äärimmilleen. Toiseus on kielletty, rakkauden, tunteiden ja kaiken kuluttamisen tilalle on tullut järki. Vain tulevaisuuteen katsomalla voi olla vapaa.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Tekstin taustalla kuplii paljon teemoja, joista selvin on ilmastonmuutos. Näytelmän mukaan maailma päätyi tuhoon jatkuvan kuluttamisen vuoksi ja nyt eletään uudessa maailmassa, jossa aina sataa, vaikka kaikki onkin paremmin. Luonto ja tunteet kuuluvat samaan hallitsemattomaan, joka ei tee kenellekään hyvää.

Mutta eihän ihminen tietenkään ilman rakkautta elä. Ja niin nämä omituiset kohtalot lipuvat toisiaan kohti, ohi, hipaisten hetken ja taas kadoten.

Kaisa-Liisa Logrénin ohjaaman näytelmän valttina on omaleimaiset näyttelijät. Milka Ahlrothin esittämä tutkija-Tanja on hauras, kaipuutaan koko ruumiillaan ilmentävä valtavan koskettava hahmo.

Loistava vastinpari Ahlrothille on verevä Joanna Haartti, joka solahtaa hassun Riinan hahmoon luonnollisesti. Hänessä on hurjuutta riittävästi kyetäkseen tappamaan perheensä ja liioitellusti lempeyttä pelastaakseen kanssaihmiset. Näytelmän kiehtovasta koreografiasta vastaava Minna Puolanto on naisen roolissaan koko kropallaan syvästi eläytyvä.

Teoksen suurimpana haasteena on tekstin monikerroksisuus, joka jättää paljon enemmän kysymyksiä ilmaan kuin johtaa niitä maaliin. Henkilöiden fragmentaarinen ohjaus ei juurikaan tue katsojan ymmärrystä ja siksi kokonaisuus jää hyvin abstraktille tasolle. Minulle mieleenpainuvin elementti onkin pieni yksityiskohta: näyttelijöiden vaatteet, joiden printeissä on kuvia ihmisistä ja luonnosta. He ikään kuin kantavat menneisyyttä, kiellettyjä tunteita ja luonnollisuuttaan vaatteissa mukanaan.

KokoTeatterin ankeahko juhlasali on saatu toimimaan jossain määrin myös näyttämönä. Ison heijastuspinnan käyttö on vaikuttavaa. Samoin leikittely erilaisilla kaiuilla ja äänityksillä on pieni mutta kiinnostava yksityiskohta näyttämöllepanossa.