Turkulainen oopperatyö
nousee tuhkasta kuin Fenix-lintu

Cosi fan tutte

Mozartin Cosi fan tutte Åbo svenska teaterissa. Musiikin johto Howard Arman, ohjaus Maiju Sallas, lavastus ja valot Kalle Ropponen, puvut Pirjo Liiri-Majava, kuoron valmennus Katriina Virta. Rooleissa Anna Danik, Essi Luttinen, Riikka Sirén, Dan Karlströn, Riku Pelo ja Mika Nikander. Ensi-ilta 17.9.

ozart teki libretisti Lorenzo da Ponten kanssa menestyksekästä yhteistyötä kolmen oopperan verran, ja kussakin tapauksessa tuloksena oli mestariteos. Da Ponten hulvaton huumori ja absurdi komiikan taju ilmenee ehkä kiteytyneimmillään juuri Cosissa, jonka asetelma on suppeine rooligallerioineen – vain kuusi hahmoa – sangen intiimi.

hjaaja Maiju Sallas on siirtänyt Cosin nykyaikaan, mikä onkin ainoa oikea ratkaisu, jos halutaan antaa hupailulle samankaltaista yhteiskunnallista ja psykologista särmää kuin sillä 1700-luvun lopulla on ollut. Olennaista on se tarkkanäköisyys ja tyylitaju, jolla Sallas on työnsä tehnyt.

Moninaiset hykerryttävät irtovitsit ryydittävät tutkielmaa tyhjänpäiväistä ja todellisuudesta irrallaan olevaa joutenoloa viettävästä ihmisjoukosta. Rakkaus – sen olemustahan Cosikin ensisijaisesti pohdiskelee – on luonteeltaan köykäistä, halpaa kauppatavaraa, joka ailahtelee kuin elohopea, kun elämän olosuhteet hiukan keinahtavat.

Sallas onnistuu vastaansanomattomasti paitsi naurattamaan yleisöä myös näpäyttämään sitä sormille. Hänen ohjauksensa ruokkii hienovaraisesti yleisönkin tirkistelynhalua, mikä onkin keskeinen tekijä tulkinnassa, sillä sama raadollisuushan on ihmiskuntamme henkinen perintö vuosisadasta ja sukupolvesta toiseen.

Tulkinta on nerokkaasti reväisty irti realismista muutamalla sinänsä simppelillä keinolla. Näyttämön vasen seinä on jätetty lavastamatta, jolloin teatteritalon tekniikka näkyy samoin kuin lavan sivustoilla hääräilevät näyttämömiehet. Lavasteita siirrellään kaiken näyttämötouhun lomassa etenkin oopperan loppua kohti, jolloin tapahtumat käyvät kaikkineenkin täysin hulvattomiksi.

nnistuneelle ohjaukselle on tietenkin välttämätöntä, että on oikeanlaista ohjattavaa. Cosi fan tutten miehitys on tässä suhteessa aivan ideaali – esiintyjät ovat nuoria, kauniita ja näyttämötyön finessit osaavia. En muista kovin monta kertaa nähneeni yhtä täydellistä näyttelemistä ooppera-areenalla.

Kaikki solistit ovat myös laulullisesti roolinsa mittaisia, mutta naisten on todettava vetävän mieskollegoitaan pidemmän korren.

Dorabellan roolin tekevä mezzosopraano Essi Luttinen suoriutui osuudestaan sellaisella vuorenvarmalla osaamisella ja musikaalisella syvällisyydellä, että hän voisi esittää tämän tehtävän millä näyttämöllä hyvänsä. Tulkinta oli kerrassaan lumoava.

Anna Danik on huikea lahjakkuus lyyrisen sopraanon fakissa. Hänen laulamansa Fiordiligi on nainen, jolle kuka hyvänsä mies uhraa helposti enemmänkin kuin yhden pikkusormen. Danikin ääni menetti aavistuksen verran pyöreyttä hirmuisen vaikeiden aarioiden pahimmissa karikoissa, mutta se on helposti laitettavissa ensi-illan jännityksen piikkiin.

Riikka Sirén lauloi Despinan osuuden juuri niin kuin pitää, raikkaasti, täsmällisesti ja säkenöivästi.

Riku Pelo teki Guglielmon ehdottoman huolitellusti ja tyylikkäästi. Hänen elegantti baritoninsa muuttuu resitatiiveissa silloin tällöin vähän arkisen kuuloiseksi, mutta aariat hän vei läpi jokseenkin moitteettomasti.

Dan Karlström laulaa Ferrandona hiukan väärää fakkia; rooli on yksi lyyrisen tenorin kaikkein raskaimmista tehtävistä, eikä hänen äänessään ole ihan täyttä potentiaalia sen vaatimuksiin. Karlström piti silti hallitulla tekniikallaan ja kauniilla äänellään tilanteen hallinnassa.

Mika Nikander oli kaikin puolin mies paikallaan Don Alfonsona.

aikka ÅST onkin akustiikaltaan epätyydyttävä oopperataloksi, se on silti verrattomasti paras paikka Cosi fan tutten esittämiseen Turussa – ja jos visuaaliset-esteettiset seikat otetaan huomioon, yhtä hyviä ei hevin taida löytyä koko maasta. Akustiikan kuivakkuuskin on suhteellinen juttu, sillä ihmisen korva tottuu jälkikaiun niukkuuteen varsin pian.

Kapellimestari Howard Arman on todellinen taivaan lahja turkulaiselle Mozart-kulttuurille. Hän tulkitsee wieniläisklassista sävelkieltä sen kaikki korkeimmat hyveet sisäistäen. Esimerkiksi rytmin ja tempon muutokset toteutuivat häikäisevän sulavalinjaisesti.

Kaiuttomuus asettaa orkesterin soiton luupin alle. Voin silti mitä suurimmalla ilolla todeta turkulaissoittajiston suoriutuneen vallan mainiosti. Kuoron sointi oli heleä, mutta oopperan loppumetreillä sen suoritus kömmähteli rytmisesti turhan pahoin – satsihan ei rytmin osalta todellakaan ollut järin vaativaa.

MATTI LEHTONEN