Näytelmä sekä yleisölle että esiintyjille

Pekko (Jussi Virtanen) haluaisi suojella katoavaa Kaarnaa (Ronja Keiramo).
Pekko (Jussi Virtanen) haluaisi suojella katoavaa Kaarnaa (Ronja Keiramo).

Anna Krogerus: Kaarna, Turun nuori teatteri, ohjaus, koreografia ja lavastus Mikko Kaikkonen, puvut ja maskeeraus Tytti Mulo, hiukset Sara Sedrani, valot Antti Niitemaa, äänet Iiro Laakso, laulun sovitus Antti Kolehmainen, laulun opetus Mikael Fagu Haavisto, tuottaja Minna Kaislakari-Mattelmäki. Ensi-ilta 27.2.

Kaarna (Ronja Keiramo) on Pekon (Jussi Virtanen) paras ystävä ja salaisen rakkauden kohde. Kun juureton ja rajaton Kaarna ajautuu suhteeseen keski-ikäisen miehen kanssa ja katoaa, jää Pekko yksin. Edes hyvät ystävät Oona (Inke Koskinen), Ellu (Eva Windahl) ja Luru (Esme Kaislakari) eivät voi täyttää tyhjää kohtaa Pekon sydämessä.

Pekko kasvaa aikuiseksi, saa lapsen ja alkaa piirtää sarjakuvaa Kaarnasta.

Sarjakuvan avulla hän yrittää päästää irti menneestä, jotta voisi olla parempi isä tyttärelleen Maisalle (Roosa Kuosmanen).

Anna Krogeruksen Kaarna on tarina pahasta olosta ja kipeistä tunteista. Ihan tavallinen näytelmä se ei kuitenkaan ole, vaan osa valtakunnallista Nuori näyttämö -hanketta, jonka tarkoituksena on edesauttaa nuorten hyvinvointia teatterin keinoin.

Hanketta varten kirjoitettu teksti on täynnä metatasoja teatterin tekemisestä ja sen tulkitsemisesta. Näytelmässä teatteriryhmä Romu harjoittelee William Shakespearen Kesäyön unta ja omia roolejaan elämässä ja rakkaudessa. Tätä ulottuvuutta olisi näytelmässä voinut korostaa enemmänkin, sillä nyt nuorten teatteriharrastus jää aineettomaksi kulissiksi tapahtumille.

Yhtä paljon esiintyjiä kuin yleisöä varten kirjoitettu näytelmä vaatii ohjaajalta selkeää visiota, jotta esitys palvelisi molempia. Mikko Kaikkonen onnistuu haasteessaan hienosti.

Kaunis koreografia ja selkeät leikkaukset kannattelevat ja kuljettavat tilassa ja ajassa liukuvaa tarinaa.

Nuoret näyttelijät rakentavat roolinsa hyvin. Rankka teksti tuo mieleen omat nuoruuden hairahdukset ja epävarmuuden. Vaikka näytelmä ei heristele sormea, se muistuttaa, että nuorten maailmassa tarvitaan turvallisia aikuisia.

Turun nuoressa teatterissa yleisö pääsee lähelle lavaa. Se on tärkeää, sillä roolihahmoissa tapahtuvat muutokset ja ajatukset sanojen takana jätetään katsojan luettavaksi. Etenkin Kaarnan metamorfoosi eloisasta tytöstä pahoinvoivaksi lapsinaiseksi ja lopulta kilpikaarnan peittämäksi puuksi on toteutettu viiltävän hienovaraisesti.

Näytelmän lopussa sorrutaan Krogerukselle tyypilliseen tapaan selittämään ajatukset auki. Loppumonologi saa miettimään ohjaajan ja käsikirjoittajan rajoja. Saako ohjaaja riittävän vapaat kädet, kun näytelmä on kirjoitettu tiettyyn tarkoitukseen?

Loppukohtauksesta riippumatta Turun nuoren teatterin hauras tulkinta koskettaa niin syvältä, että esityksen jälkeen tekee mieli olla ihan hiljaa.

Frida Maria Pessi