Kuka kirjoitti murhat?

Onko suurromaanin välttämättä oltava suuri kooltaan ja runsas sivumäärältään? Ilmeisesti on. Roberto Bolañon pääteokset Kesyttömät etsivät ja 2666 ovat hyvin suuria, mutta eivät vain mitoiltaan. Nyt suomennettu, mystisesti nimetty 2666 on lähes tuhatsivuinen järkäle, oikeastaan viiden toisiinsa kiinni kasvaneen romaanin eeppinen sarja. Kirjailija itse toivoi julkaisua viidessä osassa, mutta kuka nyt taiteilijoita kuuntelisi.

Nyt meillä on tämä mustanpuhuva monoliitti, aikamme suurromaani, joka kertoo kirjallisuudesta ja kuolemasta. Niistä on kerrottava, mitä merkitsevät.

turhauttaa joskus. Hyvä teos ei paljasta itseään heti vaan rakentuu siivuina ja kerroksina. Taitava kirjailija antaa rakenteen kertoa tarinaa, vaikka osissa tunnutaan jaarittelevan mitä sattuu. 2666:ssa riittää puhetta ja yhdentekeviltä aluksi tuntuvia kohtauksia. Vähitellen jännitys tiivistyy ja merkitykset hahmottuvat. Sitten teosta ei enää voi laskea käsistään.

Romaani kertoo elämästä, joka on jo hirviömäinen kuolema itse. Kirjailijan fiksaatio kuolemaan ja väkivaltaan ei ole yllätys. Hän kasvoi Chilessä levottomuuksien aikakaudella. Romaania kirjoittaessaan hän tiesi kuolevansa maksasairauteen, joka sai alkunsa huumeidenkäytöstä. Viisi vuotta ahdistusta jätti jälkensä teokseen.

Bolaño romantisoi kirjallisuuden ja kirjailijat, myös kriitikot ja tutkijat, jonkinlaiseksi eksistentialistisiksi olennoksi, totuutta metsästäviksi dekkareiksi, mutta hän osaa samalla nauraa heille. Ulkopuolisuus määrittää ihmistä. Bolaño itse ei ollut kotonaan missään. Tai ehkä koti oli kirjallisuus, oma ja muiden.

lörpöttelevät, matkustavat ja naivat kirjallisuudentutkijat, joita riivaa pakkomielle lähes unohdetusta saksalaiskirjailijasta Benno von Archimboldista. Kukaan ei ole miestä tavannut. Mysteeri virittyy metsästyksen myötä.

Tutkijoiden matka vie Meksikoon, kuvitteelliseen Santa Teresan rantakaupunkiin, johon kaksi seuraavaa jaksoa sijoittuu. Kirjallisuusprofessori ja musta amerikkalaisjournalisti ottavat vetovastuun, kun alkuporukka hiipuu varjoihin. Vihjeiden ja keskustelunpätkien kautta esiin nousee useiden vuosien aikana aluetta riivannut naisten murhasarja. Tapaukset liittyvät amerikkalaisten omistamiin tehtaisiin. Tämä osa on kevyesti naamioitua todellisuutta.

Tapahtumista itselleen pakkomielteen kehittänyt Bolaño päästää pirunsa irti neljännessä pitkässä osassa, jossa hän kuvaa murhat ja seuraukset graafisella ja patologisella tavalla. Sepite saa dokumentoivan muodon, mutta poeettinen kirjallinen hehku ei katoa.

historia, kirjailijan poliittiset näkemykset ja dokumenttiromaanin/romaanidokumentin sekakeinot kutoutuvat kankaaksi, jossa kirjallisuus on vaarallista, arvoitusta kohti menevää tapailua. Sekä yhteiskunnallinen että taiteellis-yksilöllinen laittomuuden ja hirviömäisyyden aura ottaa teoksen haltuunsa.

2666 on painajainen silmät apposen auki, järjellä koettuna, tunteettomaksi naamioidun tunnemaiseman kautta. Se on romaanimallinen suuri rakennelma, viiden dekkarimaisen osion filosofinen jatkumo, jossa ratkaisuja ei paloitella valmiiksi.

Bolaño ei vaikeuta suotta kieltään vaan kokoaa ja purkaa asioita. Hän antaa ihmisten todeta, tallentaa ja pohtia. Dramatiikka syntyy näyttämisen ja esittämisen kautta, mutta orkesteria johtaa yhden mutkikkaan miehen persoona, hänen elämännäkemyksensä, joka on synkkä hirtehisellä tavalla.

Roberto Bolaño, runoilija, kulkuri ja kapinallinen, viis välittää siitä, mikä on klisee ja mikä ei. Hän kirjoittaa mielellään kirjailijoista ja tutuistaan, lataa teoksiin unia ja symboleja ja jaarittelee sitä ja tätä. Mutta sitähän elämä on: kamalaa kliseejatkumoa, jo ajateltuja ajatuksia, arkista laahustamista kamaluuksien maailmassa.

on ihmisyyden tuomion kirkko, joka on rakennettu populaareista aineksista ja tutuista pöytäkirjoista mutta epäselvään asentoon. Kaikki pääsevät sisään, mutta sieltä käsin on vaikea hahmottaa enää, mikä on ylhäällä tai alhaalla, sivussa tai keskellä.

Bolañosta voi lukea ulos muita mestareita, varsinkin Borgesia ja Cortázaria, ja etäisimmiksi vertailukohdiksi asettuvat David Foster Wallace ja Haruki Murakami. Vaan omansa hän sittenkin on, tai oli.

Romaani 2666 kasvaa vielä merkittävien mittojensakin yli. Siitä tulee oma meta-arvoituksensa ja uusien tarinoiden ja tulkintojen generaattori, jonka väitöskirjat ja esseet vääntävät merkillisen runnoviin kubistisiin asetelmiin ja barokkisten alaviiteapparaattien tuotantolaitokseksi.