Annu Vertanen: Hengittävä katse. Ars Novassa 31.5. asti sekä Harri Larjosto: Surullisten pukimo. Ars Novan Takkahuone 2.5. asti.
Ajatus, että kuvan ei tarvitse kuvata on 1900-luvun taiteen suuria ideoita. Wassily Kandinskyn Bauhaus-kirja Punkt und Linie zu Fläche (1926) kiteytti jo nimessään modernismin eetoksen – kuvassa on kysymys pisteen ja viivan dynamiikasta tasopinnalla. Ei-esittävän kuvan ”sisältö” löytyy kuvan muotoelementtien keskinäisistä suhteista. Viittaukset kehyksen ulkopuolelle eivät ole tarpeen.
Vuosisadan alussa syntyneen abstraktion solipsistinen kuvakieli huipentui 50-luvun geometriseen kovareunaan. Konkretismille on sittemmin ilmaantunut lukuisia haastajia mutta yhtä kaikki se on ollut 1900-luvun taiteen suurta virtaa.
Voivatko siis väriin yhdistetyt pisteet ja viivat yllättää vielä sata vuotta Kandinskyn ensimmäisen abstraktin akvarellin jälkeen? Kyllä, vastaa Ars Novan Hengittävä katse -näyttely. Yllätyksestä vastaa Imatralla asuva ja työskentelevä puupiirtäjä Annu Vertanen (s. 1960), jonka orgaaniset konkretiat ovat raikkaita kuin kevään ensi viherrys.
Vertanen varioi viivaa ja väriä japanistisen puupiirrostekniikan sallimissa puitteissa. Aaltoilevat, kierteiset, pyörteiset tai kuvatilassa tietään etsivät viivastot on vedostettu ohuelle, läpikuultavalle japaninpaperille.
Printti voidaan esittää sellaisenaan mutta usein Vertanen ripustaa monia semitransparentteja vedoksia päällekkäin. Tasopintakuva saa näin sekä haurasta massaa että konkreettista syvyyttä. Katsomistapahtumaan liittyy tilakokemuksia, joita synnyttää teosta tarkastelevan katsojan katse. Op-taiteen tapaan teos muuntuu katsojan näköpisteen muuttuessa.
Katsojakokemukseen vaikuttaa myös monien vedosten suurehko koko tai teosten ripustaminen jopa seinänkokoisiksi installaatioiksi.
Viivan lisäksi toinen tärkeä peluri on väri. Kelpo koloristin tapaan Vertanenkin tuntuu valitsevan palettinsa sävyt – oranssin, sinisen, vihreän, aniliinin – enemmän intuition kuin värioppien mukaan. Kerroksittain ripustetuissa teoksissa ohuen japaninpaperin muodostama huntu pehmentää ja pastellisoi alempien vedosten viivastoja ja värejä.
Vaikka Vertasen kuvat eivät kerro tarinaa voi niistä lukea muotoihin piilotettuja kulttuurisia ja taidehistoriallisia merkityksiä. Kuvien ilmava määrätietoisuus vihjaa itä-aasialaiseen estetiikkaan ja on seurausta puupiirrostekniikan opiskelusta Japanissa. Kaarevien viivastojen piirtäminen ja leikkaaminen on teknisesti erittäin vaativaa. Muoto ja sen edellyttämä liike näyttää perustuvan monotoniseen toistoon, mutta rituaalina se on sukua meditaation tavoittelemalle mielen tyhjentämiselle.
Viivat ovat toisteisia mutta kuitenkin orgaanisia tavalla, joka vie ajatukset japanilaisen kivipuutarhan hiekkaharavointiin. Taiteilijan läsnäolo viivassa muistuttaa Agnes Martinin (1912–2004) hienostuneesta 50-luvun minimalismista.
Abstraktion ohella voi unta ja sen yhteyttä alitajuntaan pitää 1900-luvun suurena fetissinä. Surrealistit tutkivat unen estetiikkaa mutta siitä on kiinnostunut myös valokuva- ja videotaiteilija Harri Larjosto (s. 1952), joka on pitänyt säännöllistä unipäiväkirjaa jo kolmen vuosikymmenen ajan.
Otteita unistaan taiteilija julkaisi vuonna 2010 teoksessa Harri Larjoston unet (Kustannus Oy Taide). Samana vuonna Larjosto esitteli nyt Ars Novan Takkahuoneeseen installoidun Surullisten pukimon osana laajempaa yksityisnäyttelyä Helsingin Forum Boxissa.
Ars Novaan ahtaasti installoidut esiliinat unitekstiprintteineen, rautasandaalit, videomonitori ja ääni taistelevat katsojan huomiosta. Esiliinojen tekstien ollessa vaikealukuisia kiinnittyy huomio audioon – rautasandaalien raskaaseen astuntaan – jonka kirskuvan metallista soundia videokuva vahvistaa. Unennäkijän liikkeen esteenä ovat lyijynraskaat jalat.
Johtuneeko ahtaudesta vai unen logiikasta, että kokonaisuus tuntuu liian täydeltä ja liian tyhjältä samaan aikaan?
