Kulttuuri

Kotalan perheen sirkus hulvattomampi kuin koskaan

Arkistokuvaa Tampereen työväen teatterin näytelmästä Hevosten keinu tammikuussa 2015. Kuva: Kari Sunnari
Arkistokuvaa Tampereen työväen teatterin näytelmästä Hevosten keinu tammikuussa 2015. Kuva: Kari Sunnari

Sirkku Peltola: Hevosten keinu. Tampereen työväen teatteri, ohjaus Sirkku Peltola, lavastus Hannu Lindholm, puvut Marjaana Mutanen, valot Eero Auvinen, video Ilari Kellokoski, ääni Jarkko Tuohimaa.

Tampereen työväen teatterin suuri näyttämö on maan isoimpia. Sen onnistuneeseen täyttämiseen tarvitaan paljon lahjakkuutta.

Onneksi TTT:ssa on. Näytelmäkirjailija-ohjaaja Sirkku Peltola on tehnyt teatterin päänäyttämölle useita kotimaisia menestysteoksia, ja viime viikolla kantaesityksensä saanut Hevosten keinu saattaa olla jälleen sellainen.

Kyseessä on neljäs osa Peltolan suosittuun Suomen hevonen -sarjaan, jonka piti alun perin jäädä vain yhdeksi sen nimiseksi näytelmäksi. Suomen hevonen kantaesitettiin Kom-teatterissa vuonna 2004, ja seuraavana vuonna se sai ensi-iltansa Peltolan kotiteatterissa TTT:ssa. Siellä saivat ensiesityksensä myös Yksiöön en äitee ota (2008) ja Lämminveriset (2011).

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kotalan perhe on elänyt läpi kansallisten ja globaalien murrosten, ja aina on tullut kolhuja. Suomen hevosessa maaseudun eläjät törmäsivät EU:n byrokratiaan ja menettivät sukutilansa valtiolle. Jatko-osissa köyhyys lisääntyy: Yksiöön en äitee ota -näytelmässä perhe on ahtautunut 24 neliön yksiöön muuttotappiokunta Liesuassa, ja Lämminverisissä ollaan laman jaloissa kesken jääneen moottoritiesillan alla.

Hevosten keinussa Kotalat ovat päätyneet virkavaltaa paetessaan ja paremman elintason toivossa romanialaiseen autiokaupunkiin. Lämminveristen leipäjonosta on edetty kerjäläisiksi.

Kaikista koettelemuksista huolimatta perhe on pysynyt kuin ihmeen kaupalla kasassa ja sinnitellyt eteenpäin yllättävänkin elinvoimaisena; onhan vanha emäntä, äite, noussut jo kaksi kertaa kuolleistakin.

Vaikka Hevosten keinu on osa jatkumoa, se toimii mainiosti myös itsenäisenä teoksena. Tarvittava perusinformaatio tulee esille uuden perheenjäsenen, Tiikeri-lapsen, esittelyissä. Toki aiempien näytelmien tuntemisesta on iloa. Peltolalla kun on tapana perheen sisäistä dynamiikkaa kuvatessaan toistaa repliikkejä näytelmästä toiseen ja palata aiempiin tapahtumiin.

Esimerkiksi Ilja Repinin maalaus Tolstoi ja hevoset, joka oli Suomen hevosessa tärkeässä roolissa, palaa Hevosten keinuun.

Peltolan verbaliikka on puhjennut uudessa näytelmässä täyteen kukkaan, ja Hevosten keinussa on muutenkin edeltäjiään täyteläisempi maailma, kun realismi, fantasiat ja action punoutuvat yhteen.

Kaikkinensa Kotaloiden elämänsirkus on hulvattomampi kuin koskaan.

Sirkus on esityksessä läsnä konkreettisestikin kuvaamassa henkilöiden unelmia. Ilma-akrobaattien leijailu toimii hienosti vastapainona synkälle, raunioituneen kaupungin tunnelman hyvin tavoittavalle lavastukselle.

Kotalan ydinperheen jäsenet ovat samat kuin ennenkin: äite (Maria Aro), tyttärensä Aili (Tuire Salenius) sekä tämän lapset Kai (Aimo Räsänen) ja Jaana (Miia Selin). On poikkeuksellista, että näyttelijät saavat rakentaa samaa roolia eri näytelmissä kymmenen vuoden ajan. Paneutuminen näkyy, kuuluu ja tuntuu. Äite, Aili, Kai ja Jaana ovat paljon enemmän kuin vain roolihenkilöitä.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Suomenirakilainen Hamed (Pentti Helin) on ollut mukana Yksiöön en äitee ota -näytelmästä lähtien ja kotoutunut tähän erikoiseen perheeseen, joka sinnittelee ajan rattailla. Yritteliäisyyttä heiltä ei puutu, vaikka vauraamman elämän eväät luiskahtavat kerta toisensa jälkeen ohi suun – niin nytkin.

Kun aiemmissa näytelmissä Jaana on ollut se, jonka edessä on edes pikkuinen toivonkipinä välähtänyt, Hevosten keinussa tulevaisuuden usko on siirretty Tiikerin (Emmi Kaislakari) harteille. Hän on luontevasti outoon sukuun solahtanut mutta itsenäisen oloinen ja käytännöllinen lapsi.

Maailmanpyörä pyörii tälläkin kertaa vinhaa vauhtia Kotaloiden ympärillä: on hevoslihaskandaalia, Venäjän mafiaa ja ihmiskauppaa. Peltola punoo hauskasti yhteen maailman myllerryksen, perheen sisäisen ristivedon ja yksilön tarpeet. Henkilöt ovat niin inhimillisiä, että vain kivisydän ei koe empatiaa heitä kohtaan.

Elämä kiteytyy näytelmässä muutamaan sanaan: uteliaisuus, rohkeus, rakkaus, toivo, ikävä, nauru. Tarvitaanko ihmisyyteen muuta?