Populaarikulttuuri auttaa
ja itkettää Antti Hurskaista

Korkean ja matalan kulttuurin välinen hierarkia on vanha riesa. Esseistit ovat ihmisiä kuten osa meistä muistakin, ja siksi he ovat kasvaneet populaarikulttuurin todellisuudessa. Vaan kun kirjoitetaan esseitä, hamutaan kohti korkeuksia, jossa Johannes Salminen nuorempiaan odottaa. Sinä samalla joutuu populaari väistämättä pyhityksen kohteeksi.

Professori Timo Vihavaisen mukaan länsimaisen sivistyksen rappio alkoi siitä, kun populaarikulttuuri renkutuksineen ja riipustuksineen alkoi valloittaa Suomea ja Eurooppaa joskus toisen maailmansodan jälkeen. Väitteelle on helppo nauraa, mutta sitä on vaikea kiistää. Jokalajin humppaaminen nyt vain on vähitellen noussut paitsi korkeakulttuurin rinnalle myös sen ohi.

Nuoren esseistin on aina tehtävä jonkinlaista isänmurhaa, ja sen yksi muoto on populaarikulttuurin ylistäminen, sen korottaminen kirjallis-filosofisilla pistoilla korkeakulttuuriseen temppelin. Sitten se pitää nykäistä äkkiä sieltä pois, koska se saattaa muumioitua ja alkaa mutista.

Popkulttuuri on lähes määritelmällisesti vaarallista, seksuaalista, tunteellista, nautinnollista, kehollista ja mytologista. Se ei saa pölyttyä pitkään korkeammassa sfäärissä, akatemiassa tai taidekulttuurissa, tai se hukkaa merkityksensä.

Jos sen palsamoi korkeakulttuurin puheella, se lakkaa olemasta sellaista nuoren sielun runoutta ja tunteen virtaa, jota se on alle kolmekymppiselle Antti Hurskaiselle. Hän on ihastuttavalla tavalla sisäistä monologiaan muille jakeleva esseisti, joka kohtaa vaikka tieteen mutta ei pahasti: ”Mutta toisin kuin ilmastonmuutoksen kieltäjät, en pyri selättämään tieteen saavutuksia. En ainoastaan kiinnostu niistä, koska silmät täyttyvät kyynelistä. Koska joku laulaa baby, join me in death, ja joku toinen harkitsee.”

Ei itseään tämän enempää voi alttiiksi panna. Kun tunnustaa teinigootin identiteettinsä vielä aikuisena ja akateemisena, se on rohkeutta. Kyynelherkkyyden tunnustus ja HIM-yhtyeen kappaleen ylistys ovat ”ei-miestä”. Olkaa huoletta, tuohon termiin palataan.

Hurskainen harmittelee, ettei Frankfurtin mullissa pyörivä filosofi Theodor Adorno saanut koskaan kuulla The Curen Disintergrationia. Se onkin harmi. Hän olisi varmaan antanut superlatiivisen tyrmäyksen kiekolle.

Hurskainen itse pyörii elävänä siinä mullassa, jossa ei oikein kasva mikään. Häntä hämmentää se tietoisuus, että Joseph Brodskyn ja Albert Camus’n nimien mainitseminen on melkein häpeällistä, koska he kuuluvat kaanon-mielessä eri kastiin kuin kolmen soinnun rokkarit. Esseisti sanoo, ettei edes kiinnitä huomiota tähän jaotteluun, ja sitten hän nimenomaan kiinnittää huomionsa siihen.

Tästä ristiriidasta elää nuorten esseistiikka. Kirjoittajat tietävät, että kulttuurisia hierarkioita ja rajoja on. Ne eivät ole luontoa vaan vahvaa perintöä. Voisi jopa sanoa, että esseistit pitävät niitä yllä, koska ei tavallista ihmistä kauheasti töyssytä Black Sabbathin ja postkolonialistisen kirjallisuuden ero. Korkeakulttuuri on lakannut olemasta jopa valtiovallan suosikki.

Taannoin koko suomalaisen kulttuurielämän virallinen puoli koki populistisen persukäänteen, tai kuten meillä tavataan sanoa, se arhinmäkeläistyi. Vaihtoehtorap ja ooppera, mitä eroa, mitä väliä? Jos vaikka Karita Mattila, Esa-Pekka Salonen tai Hannu Lintu uskaltavat puhuvat korkeakulttuurin puolesta, he saavat median kimppuunsa. Keitä nämä elitistit oikein luulevat olevansa?

Filosofisemmin korkeakulttuurista kiinnostuvat enää akateemisesti koulutetut esseistit kuten Antti Hurskainen, jotka jaksavat mainita samoilla sivuilla death metal -yhtye Impaled Nazarenen ja Vladimir Nabokovin, Huonosti käyttäytyvät miehet -sarjan ja Michel de Montaignen, E.M. Cioranin ja PMMP:n.

Ei heistä voi olla tykkäämättä. He tekevät tärkeää työtä. He tuovat nuorille John Grantin kuulijoille tietoisuuden siitä, että sellainenkin on joskus ollut kuin Jean-Jacques Rousseau.

Marginaalin käsitettä käyttämällä voi väistää muutaman ongelman. Antti Nylén jaksaa vuodesta toiseen palvoa Morrisseytä, joka miljonääritähtenäkin on heteronormatiiviseksi kutsuttua miehisyyden mallia vastaan sotiva kiukkupussi.

Hurskaisella korkean ja matalan ero mitätöityy marginaalissa, jossa maailman melankolisin laulaja-lauluntekijä John Grant tilittää tuskaansa avoimesti modernilla klassikkolevyllään Queen of Denmark. Se on levyllinen särkyneitä musiikillisia esineitä, eivätkä juntit sitä tunne. Se on meidän, harrastajien ja tuntijoiden, omaa. Marginaalissa populaari saa eliittileiman mutta ei nouse liian korkealle ja vapautuu samalla ikivanhasta kaupallisuuden kirouksesta.

Kun Hurskainen kirjoittaa niinkin vaarallisesta aiheesta kuin nuorten tuskasta ja kouluampujista, hän tekee niin Howard Devoton, Wilcon, Circlen, Lou Reedin ja mainitun John Grantin avulla. Ja miksei: popkulttuuri oireilee symbolisesti tai suoraan poikkeavuuden, ymmärtämättömyyden ja vihan asioita. Se koskettelee nuorekasta tuskaa viisastelematta sitä pois. Tiedekään ei auta, kun kerran silmät ovat yhä täynnä kyyneleitä.

Hurskainen löytää musiikin marginaaleista ”ei-miehen”. Se tuntuu olevan jotain kulttuurivallan vastaista, ei-aikuista, ei kovaa eikä käskevää, ei valoisaa vaan aitoa, haurasta ja hämyisää. Se on ääntä ”tuulikaappien, jähmeän arkivallan, kolmioleipien” todellisuuden ulkopuolelta.

Antti Hurskaisen analyysit Randy Newmanista ja Bruce Springsteenistä ovat parasta musiikkiesseistiikkaa. Kirjoittaja eläytyy ja ihmettelee. Kun Hurskainen sanoo, että ”villasukat ja oloasu ovat The Curen taiteen tukipilareita”, hän jopa hätkähdyttää. Lisäisin siihen vain sateen ropinan ikkunaa vasten ja mukillisen höyryävää kaakaota. Ja ne kyyneleet.

Hurskaisen tekstiä ei määritä sellainen omahyväisyyden opettajankatku, joka tulee pehmoa esittävän keskushyökkääjän Antti Nylénin teksteistä. Mutta vaikeuksissa he kaikki ovat populaarikulttuurin kanssa. Sitä pitää selittää korkeakulttuurisin ja filosofisin termein, koska nautinto on vähintäänkin poliittista. Sille pitää antaa akateemisestikin uskottava aura, mutta sitä ei saa jättää akatemiaan haperoitumaan.

Mutta saako toivoa yhtä? Voisiko joku joskus jättää Albert Camus’n Sivullisen käsittelemättä? Ei lukematta, ainoastaan käsittelemättä.