Jarkko Sandell: Jos siivet, lennän. Basam Books. 80 s.
Kiinnostus mitallisen lyriikan perinteitä kohtaan on ollut männä vuosina kotimaisen kirjallisuusinstituution piirissä lievästi sanoen vähäistä. Varsinkin itäisen runotradition ikiaikaiset opit ovat – Arto Lapin tuotantoa lukuunottamatta – jääneet suomalaisen nykylyriikan kumouksellisissa puitteissa koko lailla vähälle huomiolle.
Jarkko Sandell herättelee toisen runokokoelmansa myötä henkiin suomeksi kirjoitetun tankarunouden vähäväkistä jatkumoa. Jos siivet, lennän rakentuu kokonaisuudessaan määrämittaisten, viisirivisten luontorunojen varaan. Avaus on tervetullut: säntillinen mitta maistuu vaihteeksi tuoreelta.
Ajatus kokoelmallisesta ihmisen luontosuhdetta ruotivia tankoja kuulostaa kieltämättä jokseenkin konservatiiviselta lähtöasetelmalta nykyrunoteokselle. Kiinnostavaksi Sandellin teksteissä muodostuu kuitenkin se, miten jouhevasti vanha japanilainen estetiikka ja härmäläinen korpifilosofoinnin traditio sulautuvat kokoelman runoilmaisussa yksiin.
Kirjoittajansa esikoisen, vuonna 2012 julkaistun Auringonpolttajan, mystiset sävyt ovat korvautuneet suorasukaisemmalla, kotimaisen luontolyriikan perinteeseen niveltyvällä kuvallisella havaintosäkeellä. Suomalaisittain virittynyt zeniläinen fokusointi määrittää kuitenkin myös uutuuskokoelman mitallisia tulokulmia: ”Juuri tässä on / olemisen päämäärä. / Kesäiltana / veneessä, humalassa. / Airot jääneet rannalle.”
Keskeislyyriset, ilmaisultaan riisutut luontohavainnot ja näistä kumpuavat simppelit oivallukset eivät ehkä lukeudu kotimaisen nykyrunouden kaikkein omalakisimpaan merkitysainekseen, mutta oma meditatiivinen vetovoimansa Sandellin runoissa silti kiistatta on.
Teknisesti tarkasteltuna kokoelmassa merkillepantavaa on se, ettei Sandell ole laskenut tankojensa tavuja mitenkään turhantarkasti. Muotopuhtaiden tekstien joukkoon on eksynyt reiluhko kourallinen varsin vapaamielisesti sekä tankarunon formaattiin että historiaan suhtautuvaa runoilmaisua.
Klassisesta 5-7-5-7-7-tavukaavasta poiketaan kokoelmassa omaan makuuni jo liiaksikin. Tarkka muoto sitoo tankarunon eheäksi kokonaisuudeksi, eikä muodon toistuva rikkominen tunnu palvelevan Sandellin kokoelman tekstisisältöjä parhaalla mahdollisella tavalla.
Kaavan millintarkka noudattaminen on tuskin mikään itseisarvo, mutta Sandellin runojen kohdalla kaavasta luistaminen vaikuttaa silti enemmän huolimattomuudelta kuin runoilijanvapauden luovalta soveltamiselta. Omassa luennassani etenkin runon seitsentavuisen päätössäkeen jatkaminen tuon tuosta kahdeksantavuiseksi hahmottui yksinomaan lepsuna myönnytyksenä suomalaisen syntaksin jolkotukselle.
Muodon kaavamaisuuksissa pitäytyessään Sandell sen sijaan saa sommiteltua runoihinsa parhaimmillaan aivan varteenotettavaa tenhoa. Kokoelman vetävimmät tekstit hahmottuvatkin kuin pieninä sievinä taide-esineinä, runoantiikkina, jonka viehätystä lievä ajan mukanaan tuoma patinoituminen vain korostaa.
