Antti Arnkil: Lauantaiesseet. Siltala. 175 s.
Helsinkiläisen Antti Arnkilin esikoisteos Lauantaiesseet tuo odotettua moniäänisyyttä poleemisten kirjoittajien hallitsemaan kotimaiseen esseekirjallisuuteen. Otavalla työskentelevän Arnkilin kirjoitukset lähtevät yksityisistä taidekokemuksista ja kasvavat pyrkimyksiksi ymmärtää paremmin paitsi lähtökohdiltaan erilaisia teoksia ja esteettisiä päämääriä, myös laajemmin ihmistä. Kaiken kaikkiaan yhdentoista esseen teemat liikkuvat laajalla kulttuurin ja taiteen spektrillä, joka ulottuu vaikkapa Henriikka Tavista Lars von Trieriin tai Dave Grohlista Reko Lundaniin.
Teoksen analyyttiset kirjoitukset iskevät vaivihkaa ja vähitellen. Aiheiden henkilökohtainen valikointi ja tekstin analyyttinen vire ovat kiinnostavassa ristiriidassa. Kun esimerkiksi Antti Nylén suhtautuu aiheisiinsa vihalla ja rakkaudella, kuorii etunimikaima Arnkil asioita kärsivällisesti kerros kerrokselta, pitäen useimmissa teksteissä lukijaan ja teemaan sopivaa etäisyyttä.
Arnkil ei juurikaan vaivaudu selittämään lukijalleen niitä ilmiöitä, joista hän kirjoittaa. Esikoiskirjailija on paikoitellen jopa niin nöyristelemätön ja keskittynyt yksityiskohtiin, että se häiritsee jo hieman luettavuutta. Selkeimmin tämä nousee esiin V. A. Koskenniemen ja 60-lukulaisten modernistien ristiriitaa valottavassa ”Esim. keskellä kaiken” -esseessä. Menneistä kulttuuritaisteluista harpataan suomalaisen nykyrunouden subjektikäsityksiin sellaisella vauhdilla, että asiaan täytyy olla todella perehtynyt, että pysyy mukana kirjoittajan päätelmissä.
Mitä pidemmälle Lauantaiesseitä lukee, sitä suuremmaksi vahvuudeksi tekstin näennäinen persoonattomuus ja nöyristelemättömyys kuitenkin osoittautuvat. Laajasti sivistynyt, harkitseva kirjoittaja puristaa ydinmehua niistä asioista, jotka ovat hänen kokemuksensa mukaan ymmärretty väärin yhä nopeutuvassa ja yksipuolistuvassa julkisessa kulttuurikeskustelussa.
Moni toteaa, että poleemiset kirjoittajat laittavat itsensä ja oman persoonansa voimakkaammin peliin ja pakottavat erimielisetkin väittelemään. Voi olla, mutta minulle tulee Lauantaiesseitä lukiessa sellainen miellyttävä olo, että kirjoittajan kanssa on nautinnollista keskustella. Myös sellaisista teemoista, joita olen itse pitänyt verrattain vähäpätöisinä.
Tarkkuuden ja nöyristelemättömyyden tuloksena on parhaimmillaan hienointa uutta suomalaista kulttuuri-esseetä. Esimerkiksi ”Helvetin kuvia Hannu Raittilan teoksissa” -esseessä Arnkil pyrkii laventamaan Raittilan harmaata kirjailijakuvaa, ja onnistuu siinä komeasti. Heikoimmillaankin helsinkiläinen saa aikaan aivan pätevää analyysiä yksittäisistä teemoista.
Lauantaiesseiden kirjoituksista vaikuttavimman jäljen jättää kuitenkin lopulta se teksti, jossa esseisti päästää lukijan lähelleen. Arnkilillä oli kustannustoimittajana läheinen suhde ohjaaja-kirjailija Reko Lundaniin. Toiseksi viimeinen essee ”Reko” on tyylikäs kunnianosoitus vuonna 2006 vain 37-vuotiaana menehtyneelle tekijälle, jonka kirjallinen ura päättyi tietenkin aivan liian lyhyeen.
Ainoa urputtamisen aihe on teosrakenne. Esipuheessa sekä kokoelman avaavassa Paavo Rintalan Maatyömies ja kuu -romaaniin keskittyvässä avausesseessä kirjoittaja jää liian hahmottomaksi. Persoonattoman, joskin analyysissään ansiokkaan, tekstin jälkeen en olisi uskonut, että Lauantaiesseet on lopulta kokonaisuudessaan yksi tämän vuoden vaikuttavimmista kotimaisista lukukokemuksista.
JAAKKO MIKKOLA
